Ruoan omavaraisuus on kaunis ajatus

Kukkien esikasvatus on minun ja lasteni lempipuuhaa. Se kuuluu kevääseen. Viime kesän hitti oli kesäkukkaseos, jossa lajien päätarkoitus oli tarjota ravintoa hyönteisille, kimalaisille ja perhosille. Seos toimikin mainiosti tarkoituksessa. Saimme seurata kimalaisten työskentelyä ja ihastella useita erilaisia perhoslajeja, jotka lentelivät kukkalaatikosta toiseen kotiterassillamme.

Tukikepit ja niiden etsiminen on yksi vaihe projektiamme. Pitäydymme luonnonkepeissä niin pitkälti kuin mahdollista. Kodin lähellä kasvavat vanhat puut antavat aineksia tuulisina päivinä enemmän kuin tarpeeksi.

Tänä keväänä ruoan omavaraisuus ja ruokaturva ovat puhuttaneet. Olen kasvanut maaseudulla, jossa perunoiden kylvö ja kasvimaan kitkeminen kuuluivat itsestään selvyyksinä perheen puuhiin. Totuin siihen, että kellarissa on aina ruokapöytään aineksia, jopa ylivaraa. Nyt asun perheeni kanssa kaupunkilähiössä, jonka pienehkölle tontille ei kannata perustaa kasvimaata. Tie on turhan lähellä ja asvalttipöly sotkee paitsi ikkunat myös salaatinlehdet.

Nautimme pienestä hyötypuutarhasta kesämökillä. Sato katoaa kuitenkin parempiin suihin ennen kuin sanaa säilöntä tai kellari ehditään edes sanoa, eikä sen puoleen kellaria edes olisikaan, johon mehuja nostelisi. Kohdallamme ruoan omavaraisuus jää vain kauniiksi ajatukseksi.

Iloa pienikin kylväminen sen sijaan antaa! Lapsillani on omat kasvatuslaatikkonsa, joihin he saavat valita lajikkeet itse. Tytär mielii tälle kesälle syötäviä kukkia ja poika perinteisesti sokeriherneitä. Itse nautin kaikenlaisten vihreiden versojen kasvun katselusta. Vihreys merkitsee minulle kesää; lupausta uudesta.