Opettajan kannustus vei tien näyttämölle
Hannu-Pekka Björkman kokeili monia ammatteja ennen kuin löysi omansa näyttelijämaailmasta.
Hannu-Pekka Björkman on itsevarma, mutta nöyrä esiintyjä lavalla. Hän sanoo painavaa asiaa, mutta ei painosta. Suorastaan jyrisee, mutta ymmärrettävästi. Kirjailijat ovat ahtaalla, taitelijat ovat suossa. Ihmisyys ja inhimillisyys on kadotettu. Teknologia jyrää ja pieni olento hyppää sivuun sen alta.
Björkman valmistui ylioppilaaksi Ilmajoen lukiosta ja nyt, syksyllä 2024 hän on lapsuusseudun lähistöllä, Seinäjoella Yrittäjäpäivillä. Monia palkintoja näyttelijätyöstään voittanut Björkman on koko kansalle tuttu niin teatterista, elokuvista kuin TV-sarjoista. Hän on kirjoittanut myös kirjoja, tosin harvakseltaan, minkä muilta kiireiltään on ehtinyt. Kansallisteatterin ”hautakivisopimuksesta” virkavapaalla oleva Björkman ei ole lähtöisin kulttuuriperheestä.
—Lapsuuden perheeni oli ”duunariperhe”. Ei siellä teatterissa käyty, mutta isäni, metsätyömies luki valtavasti ja piti lukupäiväkirjaa, jonka löysin hänen kuolemansa jälkeen.
Kiitoksia omasta näyttelijänurastaan Björkman jakaa auliisti Ilmajoen lukion äidinkielen opettaja Antti Välimäelle.
—Minulla oli kuulemma näyttelijän jalat. Rytmitin Antin mielestä sanomistani oikein.
—Opettajan kannustus oli valtava. Hän näki minussa silloin jotakin, jota itse en todellakaan nähnyt.
Lahden teatterilinjalle
Nuori Björkman ei oikein tiennyt mihin ammattiin suunnata, mutta 1990-luvulla töitä oli ajatusten selkiytymistä odotellessa tehtävä.
—Olin töissä Ilmajoen kunnalla, raksalla, metalliverstaalla, maalarina, ja lopuksi Helsingissä yövartijana ennen pääsyäni Lahden kansaopiston teatterilinjalla.
Kiertäessään yövartijana kylmässä hiessä Nokia Datan rakennuksia Björkmanin mieleen tuli Välimäen rohkaisevat sanat.
—Sen päätin, että tämä ei ole minun urani. Olin käynyt vain kaksi kertaa elämässäni Seinäjoen kaupunginteatterissa. Tykkäsin siitä ihan valtavasti. Kerran sitten työpaikan tauolla soitin lankapuhelimesta sinne ja pyysin ottamaan töihin tekemään mitä vain.
Tuolloin ei paikkaa teatterimaailmassa auennut, mutta kipinä oli syttymässä roihuun. Pääsy Lahden kansaopiston teatterilinjalle aukaisi sitten oikean polun kohti suomalaista näyttämötaiteen huippua.
1200 hakijasta 12 sisään
Teatterikorkeakoulu on vuosikymmenien saatossa säilyttänyt suosionsa ja helpolla tai vahingossa sinne ei paikka irtoa. Björkman kuitenkin pääsi Lahden teatterilinjan jälkeen teatterikorkeakouluun ja toteutti sitä kautta ” luokkaretken”.
—Työväenluokkainen taustani on jotain, jota kannan mukanani ja josta olen myös ylpeä. Olen tiedostanut sen urani varrella eri tavoin. Siinä on näyttelijäntyöni pohja.
Viisi vuotta näyttelijätyön professorina Teatterikorkeakoulussa toiminut Björkman kiittelee opinahjoaan.
—Se on hyvin heterogeeninen paikka, joka kuvastaa hyvin yhteiskuntamme koko kirjoa. Esimerkiksi Brysselissä teatterikouluun kaivattiin maahanmuuttajataustaisia opiskelijoita. Meillä teatterikorkeakoulussa heitä alkaa nyt jo olla ja sitä myöten teatteri alkaa vähitellen näyttää ympäröivältä yhteiskunnalta ja maailmalta.
Jalat maassa kohti ammattia
Kun moni nuori haaveilee nopeasta noususta huipulle ja maineeseen, ei siihen teatterikorkeakoulun opetuksessa anneta rakettipolttoainetta.
—Teatterikoulu on paikka, joka laittaa jalat maahan aika nopeasti. Ensin käydään koulu ja sen jälkeen käydään harjoittelemaan ammattia. Siellä on turha ruveta kukkoilemaan. Toisaalta myös Suomessa piirit ovat pienet ja eri produktioiden rahat tiukassa, joten ei ole varaa sellaiseen, jos aikoo töitä tehdä.
Maailma on muuttunut Björkmanin omista teatterikorkeakoulun opiskeluajoista.
—Kävin sitä 1990-luvun alussa ja silloin siellä ja teatteri maailmassa mentiin melko rankasti henkilökohtaisuuksiin. Puututtiin persoonaan ja ulkonäköön.
—Nykynuoret ovat kyllä tiedostavampia ja suhtautuvat paremmalla herkkyydellä sellaiseen kuin me.
Björkman muistuttaa, että ihmisten elämässä tapahtuu monenlaisia asioita, eikä kaikista niistä selviytymiseen tarvitse hakea terapiaa.
—Välillä opiskelijoiden oli teatterikoulussa vaikea ottaa palautetta vastaan. Työn arvostelu tuntui heistä siltä, että heitä arvosteltiin ihmisinä.”
Björkman arvelee, että hänen ikäistensä sukupolven resilienssi on ollut suurempi kuin nuorempien.
—Silloin tehtiin työtä raksalla ja kaiken maailman ojia kaivamalla, joten elämän eri myrskyissä ei ihan helpolla polvet irtoa savesta.
