Siivousmotivaatiota etsimässä

Teen joskus itselleni jekun, ja jätän keittiön taturat pyyhkimättä ennen nukkumaanmenoa. Seuraavana päivänä jekku ei naurata, mutta väsyneenä siihen on helppo sortua.

En ole millään muotoa siisteysfriikki, vaikka taturaa kuurailenkin. Useimmiten osaan katsoa sotkun ohi. En esimerkiksi järjestele työpistettäni ennen työntekoa, vaan käärin hihat vaikka minkä maanjäristyksen jälkimainingeissa. Kirjoitan tätäkin kolumnia viisivuotiaan poikani huoneessa, jossa pikkuautot ja pikkulegot voidaan kyllä keräillä koreihinsa, mutta eivät ne siellä koskaan pysy.

Isäni ei osannut siivota ollenkaan, ja epäilen perineeni hänen kykynsä olla välittämättä kaaoksesta ympärilläni, vaikka täysin välinpitämätön en olekaan. Isä oli kuvataiteilija ja maalasi kotona, ja totuin jo lapsena siihen, että maalituubit olivat aina levällään pöydällä tai lattialla, valmiina inspiraation varalta. Isä naureskeli monesti kastaneensa pensselin kahvikuppiin, joka oli sulautunut pöydälle maalaustarvikkeiden sekaan.

Joudun usein huijaamaan itseäni siivoamaan. Pelkkä siisteyden tuoma ilo ei luo tarpeeksi motivaatiota siivota, sillä sotku lähtee levittäytymään sillä sekunnilla kun mopin vääntää kuivaksi. Menevä popmusiikki sen sijaan auttaa, ja se, että muu perhe lähtee siivouksen ajaksi sotkemaan johonkin muualle. Joihinkin tilanteisiin auttavat myös uudet ekologiset pesuaineet ja -harjat, sekä siivousvinkkien lukeminen Marttaliiton kotisivuilta.

Tiedän etten ole motivaation puutteineni yksin. Tunnen ihmisen, joka siivoaa roolileikin avulla: hän on kiltti kuningattaren palvelustyttö, jolle siivous mieluisa työ ja kunnia-asia. Kummitätini taas siivosi joskus hyvin omintakeisella tavalla: hän heitti vieraiden saapuessa kauniin liinan likaisia astioita pursuilevan tiskipöydän ylle, ja siivous oli siinä.

Paras moottori siivoamiseen on se, kun menee kutsumaan ihmisiä kylään, ja on pakko katsoa kotiaan toisten silmin. Siivoan silloin kaksi tuntia, kiillotan peilit ja järjestelen pojan muovidinosaurukset, ja sitten naureskelen vieraille, että tällainen lapsiperhekaaos meillä aina vallitsee, kaikki on vinksinvonksin.

Olen päättänyt, että sotku kuuluu elämään, eikä siitä tarvitse ahdistua, mutta siivoamisesta syntyvä mielenrauha on jotain, mitä voisi tavoitella useamminkin. Kun noin kerran viikossa kaikki on paikoillaan, pianosta ja taulujen päältä on pyyhitty pölyt, pöydällä on puhdas liina, ja tumput, karvalakit ja kaulurit ovat eteisessä omissa koreissaan, tuntuu siltä, että mielikin lepää aivan eri tavalla.

Niinä hetkinä ei tarvitse katsoa sotkujen ohi. Voi katsoa suoraan kohti, ja ihailla aikaansaannostaan.

Laura Hiltunen,
bloggaaja