Viimeinen kierros mummolassa

Monille tulee mummolasta mieleen maalaistalo, jossa eletään vanhaan malliin. Tällaisessa mummolassa voi hoitaa lehmiä, hyppiä heinäkasoissa, ja paistaa mummon apulaisena pullaa oikeassa leivinuunissa.

Oma mummolani oli aikanaan Vaasan keskustassa. Siellä ei ollut lehmiä eikä leivinuuneja, vaan antiikkihuonekaluja, kirjoja, ja sukulaisten taidetta. Mummu ja pappa olivat aina tulossa matkoilta ja lähdössä seuraavalle. Heidän luonaan ei saanut perinneruokia, mutta maistoin siellä ensimmäisen kerran fetaa, baklavaa ja sushia.

Vaasan keskusta oli lähiön lapselle suuri ja arvokas paikka. Bussi jätti Taidehallin eteen, ja sanoin hei Paavo Nurmen päälle. Poimin kirkkopuistosta nätin oksan, ja tervehdin kadun yli satusetä Topeliusta, joka istui kivisenä keskellä liikennettä. Jatkoin Hovioikeudenpuistikkoa pitkin, ja piiloudun Suomen pankin talon syvennyksiin. Vielä yksi käännös, ja olin Koulukadulla.

Mummun ja papan talo erottui kadun muista taloista, sillä se oli hyvin vanha, keltainen ja koristeellinen kerrostalo, aivan toisesta ajasta kuin kotilähiön laatikkotalot.

Mummu avasi oven pitkässä Marimekon kotitakissa. Hän puhui sillä lempeällä äänellä, jolla hän aina puhui lapsenlapsilleen. Silitin eteisessä vaivihkaa mustaa minkkiturkkia, mummun juhlatakkia. Tuoksui mummolalle: puuteriselle voiteelle, viinirypäleille ja leivoksille.

Mummolassa ei ollut leluja, mutta siellä sai katsella matkamuistoja. Jos olin oikein rauhaton, mummu meni tumman klaffipiirongin luokse, ja otti esiin puiset värikynät. Piirongin kätköissä oli myös virkkuukoukku ja ohutta lankaa. Niillä mummu opetti minua virkkaamaan pitsiä.

Keittiössä oli tuttu koristekuvioinen pöytä, jonka päällä oli valkoinen, kirjottu liina. Ikkunalauta oli täynnä isoja kaktuksia, mutta enemmän minua kiinnosti pöydällä odottava leivoslaatikko. Pappa oli hakenut leipomosta ”pullaa”, eli viinereitä.

Kun olimme syöneet pullaa ja juoneet kahvia, pappa vetäytyi lukemaan lehteä, ja minä ja mummu istuimme juttelemassa pöydän ääressä.

Kun olimme syöneet pullaa ja juoneet kahvia, pappa vetäytyi lukemaan lehteä, ja minä ja mummu istuimme juttelemassa pöydän ääressä. Kerroin mummulle rauhassa asioistani, ja hän jutteli omista asioistaan. Olin arvokas vieras, jonka ajatuksista mummu oli kiinnostunut. Hän ei sanonut sitä ääneen, mutta sen tunsi.

Lapsena sitä kuvitteli, että kaikki, mummolatkin, ovat olemassa ikuisesti. Myöhemmin ymmärsin, että aika kuluu nopeammin kuin huomaammekaan, ja joitain hetkiä kaipaa koko loppuelämänsä.

Kun kuljen entisen mummolan ohi, vilkaisen aina vaistomaisesti tuttuihin ikkunoihin. Muistan sen lämmön ja hyväksynnän, ja sen entisaikojen ja nykyhetken kerroksellisuuden, jonka vain mummolassa tavoittaa.

Lohduttaudun sillä varovaisella toiveella, että saan joskus itse olla jonkun mummola. Että luokseni tullaan vähän arastellen ja ihmetellen, että pieni käsi tavoittelee matkamuistoa, ja saan kertoa mistä se on tullut.

Ennen kaikkea haluan kuunnella lasten asioita samalla tavalla kuin oma mummuni kuunteli minua. Paikalla jossa se tapahtuu ei ole sinänsä mitään väliä, mutta usein sellaisista paikoista tulee väistämättä merkityksellisiä. Niin merkityksellisiä, että kun aikuisena kulkee niiden ohitse, tulee ihan varmuuden vuoksi vilkaisseeksi ikkunaan, jos sieltä vaikka näkyisi edes hetken verran jotain tuttua.

Laura Hiltunen
bloggaaja