Täydellinen kokoelma on keräilijän painajainen

Olen ostellut pelejä aina silloin, kun niitä on edullisesti sattunut löytymään, mutta hankinnat ovat yleensä päätyneet epämääräiseen järjestykseen, milloin mihinkin. Sisälläni asuu Sulo Vilén. Ostan tavaraa, kun sitä sattuu halvalla saamaan. Erityisesti pelejä. Viime vuosien aikana lapsuuden rakkaimmat pelimuistot on museoitu lasivitriiniin. Siellä on peliviihdettä 1980- ja 1990-lukujen taitteesta, pc-pelaamisen kulta-ajalta.

Näitä ei suinkaan ole ostettu pelattavaksi, vaan pelikeräily keskittyy museointiin. Jokainen hyllyn asukki on minulla myös digitaalisena, joten akuuttiin retroiluun on olemassa lääke, joka ei vaadi antiikkisten diskettien tai romppujen kaivamista hauraista pahvilaatikoistaan.

Tavoitteenani oli kerätä kaikki LucasArts-pelistudion seikkailupelit, sillä ne ovat erottamaton osa omaa lapsuuttani. Näitä pelejä tuli osteltua jo nuoruusvuosina, mutta opiskelemaan lähdettyäni myin silloisen kokoelmani pois pikkurahalla. Joku tuon ajan Sulo Vilén -keräilijä sai puoli-ilmaiseksi pelini kokoelmiinsa. Tätä kadun edelleen, vaikka olenkin onnistunut ostamaan nuo hävittämäni pelit takaisin. En tosin samaan hintaan, läheskään.

Keräilyharrastuksen surullisimpia hetkiä on, kun tavoite täyttyy. Kun viimeinenkin LucasArtsin peli, hartaasti metsästetty Maniac Mansion, löytyi Saksasta sopuhintaan, sen asetteleminen lajitoveriensa seuraan tuntui haikealta. Yli kymmenen vuoden projekti valmistui.

Olen ostellut satunnaisesti myös muita lapsuudessa pelaamiani pelejä, mutta tunneside niihin ei ole läheskään samanlainen. Tästä kertoo sekin, että hyllyssä on muutamia LucasArtsin pelien tupla- ja triplakappaleita, jotka olen ostanut sillä ajatuksella, että niitä voisi käyttää vaihdokkeina. Ei puhettakaan, että niistä voisi oikeasti luopua. Samojen pelien ostamisessa yhä uudelleen ja uudelleen ei tosin ole hirveästi järkeä.

Pelikeräily uuteen nousuun!

Keräilemättömyyttäni kesti puolisen vuotta, kunnes löysin harrastuksen uudelleen. Minulle läheisin pelikonsoli on Xbox 360, sillä sen ansiosta aloin harrastaa toden teolla pelaamista. Microsoftin konsoli on syypää siihen, että olen päässyt kirjoittamaan peleistä, ja omalta osaltaan tuo valkoinen muovilaatikko on vastuussa siitäkin, että olen muutaman kaupallisen pelin saanut itsekin aikaiseksi.

Minulla oli jo valmiiksi kertynyt noin 150 pelin kokoelma, kun vihreitä pelibokseja on tullut osteltua aina silloin, kun hinta on ollut kohdallaan. Sain hankittua käsiini excel-taulukon, johon oli listattu kaikki konsolille julkaistut pelit. Niitä on noin 1300 ja jokainen pitäisi hommata, joten tässä projektissa on sopivan kova tavoite. Muistan edelleen, kuinka mielissäni olin, kun pienen tauon jälkeen pelikeräily palasi takaisin harrastuslistalle.

Eräs parhaista puolista on, että Xbox 360 -pelejä saa nyt todella halvalla. Euron-parin hintaiset pelit eivät vie konkurssiin, ja kirpputoreilta voi tehdä todellisia löytöjä. Isojakin settejä on tarjolla pilkkahintaan. Pari kuukautta sitten hain Postin pakettiautomaatista 17 kiloa painavan pahvilaatikon, joka oli täynnä pelejä.

Tällä hetkellä noissa kokoamissani hyllyissä on noin 600 peliä, joten projektin puoliväli on lähestymässä. Puuha muuttuu toki aika tavalla vaikeammaksi, sillä oikeastaan kaikki helposti löytyvät pelit on jo hankittu. Kiire ei onneksi ole, sillä tarjoushaukkana jaksan kytätä sitä hetkeä, että saan tehtyä ostokseni mahdollisimman edullisesti. Pelikeräilyn suola on kyttääminen, sillä luonteeni ei anna periksi maksaa ylihintaa.

Tietyllä tavalla myös toivon, ettei tämä projekti koskaan valmistuisi. Kun viimeinen peli jossain vaiheessa löytää tiensä hyllyyni, sitten on taas keksittävä jotain uutta keräiltävää. Tuossa vaiheessa kaikki uudet pelit julkaistaan todennäköisesti vain digitaalisessa muodossa. Bittejä ei saa hyllyyn.

Juho Kuorikoski,
Sisällöntuottaja