Jo poikana päätin, mä oon rekkamies

Onnettomuudesta on kulunut nyt tasan kaksikymmentä vuotta. Osmo Suomivirta oli onnettomuuden tapahtuessa vasta 23-vuotias. Suomivirralle on ollut tärkeintä katsoa aina eteenpäin eikä hän ole paljoa tapahtuneesta puhunut, mutta onnettomuuden vuosipäivä sai Suomivirran muistelemaan selviytymistään ja kirjoittamaan tapahtuneesta, ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen.

Suomivirta päätti tehdä postauksen aiheesta ja jakoi sen sekä Facebook- että LinkedIn-tileilleen. Pelkästään LinkedInissä julkaisu tavoitti jo ensimmäisen viikon aikana yli 70 000 ihmistä. Myös henkilön, joka oli osunut ensimmäisenä onnettomuuspaikalle ja soittanut 112-hätänumeroon.

– Ei se siellä hytissäkään ollut häävistä katseltavaa, mutta olen aina miettinyt, miten uskomattomalta näyltä sen on täytynyt näyttää takaa tuleville, Suomivirta toteaa.

Suomivirta muistaa, kuinka odotteli ambulanssiin pääsyä jäiselle tielle kaatuneena ja katsoi taaksepäin.

– Siellä näkyi hävityksen kauhistus. Toisessa ojassa paloi polttoainerekka ja toisella puolella ojassa oli puuauto. Takana tulevien ajovaloja vasten näkyi pöllejä joka puolella.

Hälytyksen soittanut kertoi näyn olleen kuin jostain toimintaelokuvasta suomalaisella twistillä. Hälyttäjä oli joutunut väistelemään ylämäkeen kimpoilevia pöllejä yrittäen samalla saada autoaan pysähtymään ennen edessä ilmiliekeissä palavaa säiliöautorekkaa.

Hälytyksen tehnyt kertoo miettineensä, voiko edessä olevasta pelottavasta näystä kukaan selvitä hengissä. Kuin ihmeen kaupalla kaikki kolme onnettomuuteen joutunutta kuitenkin selvisivät.

Nivala 5.1.2004

Onnettomuus tapahtui Kokkola-Kajaani -valtatiellä neljältä maanantai-iltapäivällä. Kärsämäelle matkalla ollut Suomivirta ajoi polttoainelastissa olevaa säiliöautoyhdistelmää. Noin viisi kilometriä ennen Nivalaa Suomivirran säiliöauton eteen kääntyi traktori. Raskasta yhdistelmäajoneuvoa oli mahdotonta saada pysäytetyksi jäisessä alamäessä ja törmäys traktorin perässä olleeseen kärryyn oli väistämätön.

Jarrutuksen voimasta heittelehtimään lähtenyt säiliöauto ajautui vastaantulevien kaistalle ja ajoi nokkakolarin tukkirekan kanssa. Sen jälkeen säiliöauto puski vielä uudelleen traktorin perään työntäen sen edellään ojaan.

Onnettomuuden vuosipäivä sai muistot palaamaan

Kun rytinä oli ohi, Suomivirta huomasi olevansa jumissa ohjaamossaan. Suomivirta palaa muistoissaan 20 vuoden takaiseen onnettomuushetkeen:

”Istut palavan ja ruttuisen polttoainerekan hytissä jaloistasi kiinni, suojellen naamaasi vasemmalla kädellä liekeiltä, jotka nousevat omista reisistäsi. Vasemmalla siksi, että hetki sitten vaihdoit sen tärkeämmästä kädestä vasempaan, jos tästä vielä jotenkin selvittäisiin.”

Aluksi Suomivirta kertoo miettineensä, että apua lienee turha huutaa.

”Juurihan ajoit liukkaassa alamäessä metsästä tielle nousseen traktorin perään, siitä vastaantulevien kaistalle nokkakolariin tukkirekan kanssa ja nyt olet takaisin oman puolen ojassa varmaan ainoana selviytyneenä, tilastojen valossa näistä kohtaamisistahan selviää yhteenlaskettuna 5 %. Vain lämpenevän metallin aiheuttama naksahtelu peittää hiljaisuuden, vaikka äsken rytisi ja paukkui, kovaa. Selän takana räjähtänyttä säiliötä ei löydettäisi koskaan.”

Vanhempiensa ainoana lapsena hän päättää kuitenkin vaivata erämaata huudoillaan.

”Ei vastausta. Pari huutoa vielä, sitten saa riittää ja kohtalo on sinetöity. Kummankin viimeisiksi valittujen huudahdusten äänentaso nousee naaman poltteen funktiona. Happi loppuu, liekit menevät nenään, nyt se taitaa olla tässä. Yhtäkkiä joku tarttuu rinnuksiisi ja kiskaisee kuin viimeistä päivää, sillä oletuksellahan tässä istuskellaankin.”

”Ihmeellistä, olet ulkona lumipenkalla auton vieressä. Presidentti Halosen hengenpelastusmitalilla myöhemmin palkittava hahmo raahaa sinut vähän kauemmas autosta ja jättää tien reunaan matkaten kohti muita supersankarin tehtäviä. Hetkinen, sehän täytyi olla se traktorikuski, muitakin on hengissä. Miten sen vastaantulijan kävi? Yrität raahautua toisen rekan luo, mutta tie on niin liukas, ettei siinä pysy pystyssä. Vasen käsikin heiluu holtittomasti, kyynärpää on sirpaleina, 50 eri palassa selviää myöhemmin. Et pääse toisen rekan luo ennen kuin ensihoitajat nostavat sinut paareille ja kyytiin. Miten sen toisen kävi?! Ei tiedetä vielä, nyt mennään Kuopioon, siellä on palovammoihin erikoistunut yksikkö.”

Säiliöauton ja tukkirekan törmäyksestä aiheutuu uhkaava räjähdysvaara. Suomivirran pelasti palavasta hytistä traktorikuski, joka oli päässyt ulos niin ikään palamaan syttyneestä traktoristaan. Sekä Suomivirta että tukkirekkaa kuljettanut mies loukkaantuivat vakavasti. Tukkirekan kuljettaja oli paiskautunut ulos ja löytyi ojassa makaavan ajoneuvonsa etupyörän takaa. Häntä lähdettiin viemään Ouluun.

Puhelu vanhemmille

”Pitääkö soittaa johonkin? Vanhemmille. Selvitettiin tapahtunut. Entä muualle? Ajojärjestelyyn. Mitä?! Joo, ajojärjestelyyn. Kärsämäeltä oli loppumassa bensa ja ne oli minun kyydissä! No ei kyllä soiteta. Kylläpäs. Saavuttiin perille.”

Isä oli ehtinyt jo aavistaakin, että jotain oli sattunut.

– Isä ei tavannut soitella kovin usein, mutta tuolloin keli oli niin liukas, että itsekin rekkakuskina työskentelevä isä oli yrittänyt soittaa, Suomivirta kertoo.

Puhelimeen ei saatu yhteyttä, mikä oli erikoista, sillä Suomivirralla oli aina puhelin päällä ja hän vastasi yleensä heti.

– Kerroin että olin ollut kolarissa. Että vähän tässä rytäji, mutta ei tässä mitään. Sen jälkeen ensihoitaja otti puhelimen ja sanoi isälleni, että ei se nyt aivan noin ruusuisesti mennyt ja selvitti tilanteen, Suomivirta kertaa.

”Älli pois ja koomaan”

Suomivirran ihosta paloi lähes puolet. Kuopion yliopistollisessa sairaalassa hänet vaivutettiin koomaan, sillä kivut olisivat olleet liian kovia kestettäväksi. Suomivirta menetti myös runsaasti verta.

– En olisi selvinnyt ilman verenluovuttajia, mies kiittelee.

Viiden päivän päästä Suomivirta herätettiin.

”Jotain mielisi ääressä istuville vanhemmille sanoa, muttei pysty.”

Happiletku esti vielä puhumisen. Seuraavalla kerralla letkusta oli voitu jo luopua ja Suomivirta pääsi kertomaan vanhemmilleen mitä oli tapahtunut.

– He yrittivät toppuutella, että ei nyt tarvitse, lepää vain, mutta minä halusin käydä kaiken läpi. Selvitin tarkasti, mitä oli tapahtunut ja missä järjestyksessä.

Psykiatri totesi jälkeenpäin sen olleen toipumisen kannalta merkittävä asia.

– Sain puhuttua koko tapahtuman heti kerralla, se tuli jotenkin itsellekin tietoisuuteen ja käsiteltyä siinä samalla. Enkä myöskään ole nähnyt painajaisia tapahtuneesta kertaakaan, Suomivirta kertoo.

Uusinta uutta palovammojen hoidossa

”Useita leikkauksia, päänahka ja selkä höylätään kolmeen kertaan, muualta ehjän ihon alueelta kertaalleen ja siirretään ihoa jalkoihin ja niitataan kiinni. 40 % varpaista pitäisi napsia roskiin liian mustina. Nämä jos jätetään, niin vaarassa on menettää koko jalka, mitäs sanot? Pois vaan, onpahan vähemmän varpaankynsiä leikattavana. Kysyjä saa röhönaurut.”

Suomivirtaa hoiti amerikansuomalainen lääkäri, joka oli erikoistunut palovammoihin.

– Hänellä oli kaikkia uusia systeemejä. Ihoa höylättiin palamattomista kohdista ja siirrettiin palaneisiin. Ihosiirteet piti lisäksi rei`ittää ja venyttää suuremmaksi, että ne saatiin riittämään ja iho saattoi alkaa uudistua.

Ihosta pystyy höyläämään kerralla vain ohutta kerrosta, joten toimenpide piti tehdä useampaan kertaan.

– Välissä käytiin osastolla ja välissä taas teholla, leikattiin ja hetki aikaa paranneltiin ja taas leikattiin lisää.

”Eikö tästä nyt jo pian taas töihin pääse”

Pian heräämisen jälkeen tuli myös ajatus töihin paluusta. Suomivirta oli lapsuuden ykkösunelma-ammatissaan rekkakuskina ja ajatteli optimistisesti pääsevänsä jatkamaan töitä jo parin viikon päästä. Lääkärin kertoma ei ole mieluista kuultavaa. Lääkärin mukaan hän ei tulisi ajamaan kolmea tuntia pidempään enää koskaan ja töihin päästy ylipäätään tulisi ottamaan vielä vuosia.

”Sehän ei käy, pikkupojasta asti olen isäni lailla halunnut rekkaa ajaa ja sillä suunnitelmalla mennään jatkossakin. Toipuva keho tarvitsee kuitenkin niin paljon energiaa, ettei sitä saa normaalilla ruokahalulla täytettyä. 70+ kg pojankoltiainen painaa enää 50 kg ja olet polttanut jaloistasi sellaiset rasvat mitkä eivät tule koskaan takaisin ja niiden avulla ihminen saa istuttua pidempään, uudelleenkoulutus on varmaan edessä. No sepä ei houkuta, peruskoulussa keskiarvo alle seiskan ja ammattikoulun autopuoli meni penkin alle. Tässä on enemmän nielemistä kuin hengitysputkessa.”

Unelman eteen oli myös tehty töitä.

– Sen takia kävin ammattikoulussakin autonasentajalinjan, että osaan sitten ruuvata rekkaa, en minä mihinkään korjaamolle töihin aikonut mennä. Olin ollut pari vuotta Lillbackalla lastaushommissa ja siellä ollessani ajoin myös rekkakortin. Yöt tein rautakuormia ja joskus yötöiden päälle lähdin vielä jakamaankin niitä, Suomivirta kertaa steppejä ennen täyspäiväiseksi rekkakuskiksi ryhtymistään.

Kaverit tulivat katsomaan Kuopioon asti

Suomivirta vietti Kuopion sairaalassa pari kuukautta ja ilahtui katsomaan tulleiden ystävien määrästä.

– Siellä kävi yllättävänkin paljon kavereita, sellaisiakin, joiden kanssa ei oltu ollut niin paljon viime aikoina tekemisissä, mutta oltiin hyviä kavereita. Jotkut ottivat hotellihuoneenkin ja tulivat kumpanakin päivänä katsomaan, Suomivirta muistelee.

Lääkityksestä huolimatta kivut olivat kovat. Kipulääkkeet saivat välillä hupaisiakin tilanteita aikaan.

– Näin aivan omiani, kaverit ovat kertoneet pidätelleensä nauruaan, Suomivirta kertoo.

Myös viestit viuhuivat tiuhaan. Vanhemmat toivat sairaalaan vanhan kännykän onnettomuudessa palaneen tilalle. 160 merkin rajasta huolimatta ennätys oli 1800 viestiä kuukaudessa.

Vihdoin kotiin

”Kun muumion kääreet on puolitettu, saadaan summattua palaneen ihon pinta-alaksi 49 % ja on aika muuttaa Seinäjoen keskussairaalaan lähemmäs kotia. Paranneltavaa on, pystyyn noustessa jalkojen kääreet muuttuvat punaisiksi, verisuonet poksahtelevat jaloissa nousevan verenpaineen vuoksi. Eivät ole tottuneet moiseen. Makaamisen seurauksena nivelet jäykistyvät, ja on opeteltava eräs taito toista kertaa elämässään, kävely. Telineellä mennään itku kurkussa ensin pari metriä, veri pakenee päästä jalkoihin ja taju pois.”

Viikkojen harjoittelun tuloksena kävely alkaa sujua. Ensin hissukseen osastoa kiertäen, mutta kerta kerralta paremmin. Kotiin Suomivirta pääsee ensin viikonloppuisin, sitten, lopulta kesän alussa, kokonaan. Ehtona on, ettei lääkityksiä enää tarvita.

”Selvä! Toinen oli heroiinipohjannainen kipulääke ja toinen masennuslääke, että pää pysyy uuden arjen tuoksinassa jollain tapaa kasassa. Kumpaakaan ei saa lopettaa kerrasta, mutta niin tehtiin, koska ns. kokemusasiantuntija tiesi siitä selviävänsä. Sanottakoon, ettei vähällä, mutta kyllä.”

Kotilomille kuljetettiin ambulanssikyydillä. Vatsallaan maaten, sillä istuminen ja selällään makaaminen ei vielä oikein onnistunut. Ensimmäinen kuukausi kotona meni sängyssä televisiota katsellen. Suomivirta asui vanhempiensa luona ja hänen huoneensa oli talon yläkerrassa. Portaiden nouseminen oli mahdotonta, joten sänky siirrettiin alakerran olohuoneeseen.

– Sänkyyn laitettiin monta patjaa päällekkäin, sillä en päässyt alas, kun jalkoja ei saanut taitettua. Siinä sitten makasin korkealla ja katselin televisiota, Suomivirta muistelee.

Tuolloin nuori mies kertoo ajatelleensa, että oliko tämä varsinainen normaalielämä nyt tässä, jääkö hän petipotilaaksi ja vanhaksi pojaksi.

”Sitä vaan katteli omaa ruhoansa, että aika kauhean näköinen, että minkälaiseksi tämä elämä menee, että tuleeko musta petipotilas ja olen loppuelämän sängys.”

– Sitten sellainen, että vaikka ei välttämättä niin kauheasti pitäisi, mutta kumminkin tuli sellainen häpeäkin siitä, että ajoin tällaisen kolarin. Että isä on ajanut hyvä ettei kymmeniä miljoonia kilometrejä eikä vastaavaa ole sattunut.

Palovammat aiheuttivat monenlaisia haasteita toipumiseen. Nivelet alkoivat jäykistymään ahkerasta jumppaamisesta huolimatta, joten kävelemään oli lähdettävä, vaikka iho ei ollut vielä parantunut ja verta tihkui joka paikasta. Iho oli myös hyvin kosketusherkkä ja meni rikki pienestäkin kolhaisusta.

– Ei tarvinnut paljoa pökätä, kun jo oli iso haava.

Voi olla, että sitä olisi muuten tullut huonommin lähdettyä liikkeelle. Olisi vain tyytynyt kohtaloonsa ja jäänyt olohuoneeseen patjakasan päälle.

Kaverit rientävät apuun

Loppupeleissä onnettomuuden jälkeisestä kesästä tuli kuitenkin kaikkien aikojen paras. Yksi Suomivirran ystävistä oli ostanut ison jenkkilava-auton, jossa oli pehmeä sohvapenkki.

– Se oli ainut autonpenkki, jossa pystyin istumaan. Kaveri sitten haki aina kylille ja käytiin ajelemassa. Innostuin niin, että ostin itselleni melkein samanlaisen Kaskisista. Se oli Chevrolet Scottsdale vuosimallia 1980.

Samana kesänä Suomivirta löysi tyttöystävänsä ja tulevan vaimonsa, Tanjan. Tuore parisuhde nopeutti kummasti toipumista.

– Piti vähän esittää olevansa parempi kuin onkaan, yrittää kävellä ja tehdä kaikkia asioita, vaikka kuinka kipiää otti. Äiti oli silloin kuulemma Tanjan äidille sanonutkin, että siitä muuttui paraneminen heti kerrasta, että olin kuin toinen äijä sen jälkeen, Suomivirta nauraa.

Myös monet Suomivirran kavereista ovat sanoneet, että 2004 oli paras kesä mitä heillä on ollut.

– Joka viikonloppu ja molempina päivinä mentiin aina jonnekin isolla kaveriporukalla. Monta autollista. Kun olin sairaslomalla, ei ollut mitään vastuita, vaan sai rellestää koko kesän. Olihan se kivaa, siinä oli vähän kontrastia siihen puolen vuoden takaiseen.

Tuon kesän jälkeen jenkkiautot ovat kuuluneet Suomivirran elämään, niitä on ollut jo niin useita, ettei mies ole pysynyt enää laskuissa.

Onneksi oli myös keksijän vikaa

Toipuminen on silti vasta alussa. Rekkakuskin ura oli auttamatta takana ja oli keksittävä jotain muuta. Toinen lapsuudenhaave oli olla keksijä. Siihen olivat osaltaan vaikuttaneet Suomivirran insinöörienot ja jo pikkupoikana saatu Commodore 64 -tietokone.

Aiemmin tämä toinen vaihtoehto ei vain ollut tuntunut vaihtoehdolta, sillä se olisi vaatinut koulunpenkillä istumista.

– Mutta sitten se tulikin vähän niin kuin pakolliseksi, kertoo syksyllä 2006 insinööriopinnot Seinäjoella aloittanut Suomivirta.

”Pätkä pikakelausta ja uudelleenkoulutukseen insinöörikouluun Seinäjoelle. Tokkopa sinusta tähän on, mutta pääsykokeella tupaan. Auto- ja kuljetustekniikkaa pari vuotta luettua ja siinä samalla tuotesuunnittelua maistettua oli selvää, ettei autojen pohjien koputtelu ole sinun juttu. Koneinssiksi jos joksikin pitäisi vaihtaa. No, antaa mennä valmiiksi asti. Jospa joskus pääsisi Wärtsilään suunnittelemaan moottoreita, sitähän tässä kyllä opetetaan. Toisin kuin aiemmin historiassa, valmistuessa keskiarvokin oli kiitettävä. Viikko lomaa ja uusi ura urkenee arvostetussa vaasalaisessa insinööritoimistossa viisaiden opissa.”

Nelivuotinen opiskelurupeama oli työntäyteinen, opiskelujen ohella Suomivirta sai tehdä monet harjoitustyöt, kesätöitä ja opinnäytetyönkin enonsa yritykselle.

– Eno hommasi minulle lisenssin suunnitteluohjelmaan tietämättä yhtään millainen suunnittelija olen, arvostan sitä kovasti.

Valmistuttua työpaikka löytyi vaasalaisesta insinööritoimistosta. Työt olisi saanut aloittaa saman tien. Vastavalmistunut insinööri tiedusteli, saisiko pitää ensin viikon lomaa, viime vuodet kun olivat olleet aika kiireisiä. Loma järjestyi ja työt aloitettuaan Suomivirta pääsi mukaan toinen toistaan mielenkiintoisempiin suunnitteluprojekteihin. Rekkakuski huomasi nauttivansa myös uusista töistään.

– Kuljin ensin puoli vuotta Seinäjoelta Vaasassa, sitten Tanjakin sai Vaasasta töitä ja muutettiin lähemmäs, Vähäänkyröön ja kun oltiin kummatkin ollut siellä vähän aikaa töissä ja tuntui että hommat pysyvät, niin päätettiin alkaa katselemaan taloa, Suomivirta kertoo.

Kiirekin talon löytymisen kanssa tuli, sillä ensimmäinen lapsi oli jo ilmoittanut tulostaan. Uudessa kodissa Tervajoella ehdittiin nukkua vain yksi yö  ennen laitokselle lähtöä, patjalla olohuoneen lattialla. Toiseksi yöksi ehdittiin sentään saada sänky kasaan ja juuri unen päästä kiinni, sitten tulikin jo kiire synnyttämään.

Oli kevät, kun esikoistytär Iida syntyi. Ristiäisvieraat saivat kunnian juhlistaa myös Tanjan ja Osmon naimisiinmenoa. Parin vuoden päästä perheeseen syntyi vielä poika, Eetu.

Koirakin ehti kulkea pariskunnan matkassa Härmästä Nurmoon, sieltä Vähäänkyröön ja vielä Tervajoelle.

– Se oli tyttö nimeltä Raimo. Oikea nimi oli Diamond, mutta ei sitä kukaan siksi sanonut, Suomivirta sanoo.

Toista koiraa ei perheeseen ole tullut. Raimon menetys oli kova paikka, sillä koira oli ollut Suomivirran tukena jo onnettomuudesta toipuessa ja kulkenut mukana aina lapsuudenkodista muuttamisesta lähtien. Siitä Suomivirta on onnellinen, että Raimo ehti nähdä Iida-tyttären ja elää mukana vauva-arjessa ensimmäiset puoli vuotta.

Rekkamiehen työtunnit auttaneet myös insinööritöissä

”20 vuoteen ei näistä kokemuksista ole juuri avauduttu, itse on ansaitsemansa saatava, eikä säälistä. Mahdollisimman salaa on kuitenkin noustu ojasta, hommattu kaksi insinööritutkintoa (toinen on työn ohessa se em. kone- ja tuotantotekniikka vastaavin arvosteluin), oltu suunnittelijana toinen toistaan mielenkiintoisimmissa projekteissa n. 15 vuotta (mm. suunniteltu Wärtsilässä maailman taloudellisinta 4-tahtimoottoria), koronan keskellä perustettu oma suunnittelutoimisto Finertia ja kaikkien vähäpätöisten ammatillisten juttujen ohella saatu kahden lapsen perhe, jolle on hommattu kodiksi Vaasan kupeesta omakotitalo. Tuo tupa ja pala isänmaata lakkasi olemasta pankin tänään – kun elämän muuttaneesta kolarista on päivälleen 20 vuotta – ja se maksettiin rekkakuskin tekemillä teknisillä piirustuksilla eikä alkuperäisen suunnitelman mukaisesti kilometrejä nielemällä.”

Tänä päivänä Suomivirta työskentelee Wärtsilällä senior design engineer -tittelillä ja pyörittää vapaa-ajallaan mekaniikkasuunnittelua tarjoavaa Finertia yritystään. Asiakkailta on tullut erityiskiitosta siitä, kuinka hyvin Suomivirta ottaa myös turvallisuusasiat huomioon ja eräästä pääkaupunkiseudun yrityksestä kerrottiin, etteivät olleet koskaan saaneet tuotannosta mitään hyvää palautetta, mutta nyt piirustuksista kysyttiin ”Mistä nämä ovat? Tällaisia lisää!”.

– Koulussa jo tuumasin, että kyllä minä joskus oman firman laitan, mutta siinä vaiheessa en ole mikään untuvikko ja jotain pitää jo osatakin. Koulutus antaa eväät, mutta ei työssä saatavaa osaamista. Monet tulevat asiakkaat olivat jo kyselleet, voisinko suunnitella heille sitä ja tätä, mutta jouduin vastaamaan, ettei minulla ole suunnitteluohjelmaan lisenssiä. Wärtsilässä ei useinkaan ole suunnittelijoita lomautettu, mutta kun korona alkoi, meille tuli muutaman päivän lomautus ja ajattelin, että tässähän on nyt aikaa. Laitoin firman pystyyn ja ostin suunnitteluohjelman, Suomivirta kertoo.

Kysymykseen miten olet saanut ajan riittämään kaikkeen Suomivirta naurahtaa: Rekkamiehen työtunneilla!

Rekkamiehen työtä Suomivirta arvostaa vieläkin yli kaiken.

– Vaikka ei aina siltä tuntuisi tai näyttäisi, niin kyllä monet näkevät minkälaista työtä he tekevät. Siinä pitää osata yllättävän montaa asiaa ja en tiedä todistaisiko tuo mitään, että vaikka olen tässä historian aikana aika paljon piirrellyt ja pidetään hyvänä insinöörinä, niin minä itse näen, että olen rekkamies, Suomivirta toteaa ja jatkaa:

– Kaikki rekkakuskit voivat olla insinöörejä, mutta kaikki insinöörit eivät voi olla välttämättä rekkakuskeja.

”Nyt kun on itsellekin todistettu, että säälittä on pärjätty siinä missä rekkoja räjäyttelemättömätkin, niin ajattelin nämä kokemukset näin vuosipäivänä tekstiksi turinoida. Välillä on menty jaksamisen rajoilla, mutta menty on. Vastoinkäymistä on ollut sittemminkin, pienempää ja suurempaakin, mutta ne eivät sisälly tähän tarinaan muuta kuin sillä huomautuksella, että kuolemattomana itseään pitävä ei aina sitä välttämättä ole. Loppuun tiivistykseksi paras tietämäni lainaus, joka on ajan saatossa auttanut monia, minuakin: ”If you’re going through hell, keep going.” -W. Churchill”

Osmo Suomivirta on tavannut sekä traktorikuskin, että tukkirekkaa ajaneen miehen.

– Onnettomuuden jälkeen, kun sai siihen kuntoon itsensä, että sai istuttua autossa, kävimme vanhempieni kanssa tapaamassa traktorikuskia, joka oli jo vanhempi mies. Rekkakuskin luona Nivalassa kävimme Tanjan ja kaverini kanssa. Istuttiin iltaa yhdessä ja sen jälkeen olemme nähneet muutaman kerran myös Power Truck Showssa. Nyt onnettomuuden 20-vuotispäivänä hän myös soitti ja puheltiin hetken aikaa.

Oletko katkera mistään?

– Kyllä aluksi olin pitkäänkin, mutta en enää. Nyt sen vain ajattelee, että niin vain kävi. Se muutti elämän, mutta ei tämä aina niin huonoa ole tämä elämä nykyäänkään. Ja jos onnettomuutta ei olisi tapahtunut, niin sitähän ei tiedä minkälaista elämä sitten olisi.

Sitaateissa olevat tekstit ovat otteita Osmo Suomivirran omasta kirjoituksesta, jonka hän kirjoitti tammikuun 5. päivä 2024, jolloin onnettomuudesta oli kulunut tasan 20 vuotta.

Onnettomuuden jälkeen

Onnettomuuden jälkeen Osmo Suomivirta muistaa kuvitelleensa sairaalassa käyntiä lähinnä piipahdukseksi.

”Että käyn tuossa sairaalassa pari viikkoa ja sitten takaisin töihin.”

– Ei sitä osannut ajatella, että kun on puolet nahasta palanut, kestää hetken parantuakin, Suomivirta sanoo nyt, kaksikymmentä vuotta onnettomuuden jälkeen.

Sairaalajaksoa kesti lähes puoli vuotta. Sen jälkeen tulivat lukuisat fysioterapiakäynnit. Laajoista palovammoista paraneminen ei ollut ihan yksinkertainen juttu. Arpien muodostumisesta ehkäiseviä painetekstiilejäkin piti käyttää reilun vuoden verran.

– Ilman painetekstiilejä pintaverenkierto olisi niin hyvä, että iho alkaisi parantua liian nopeasti mistä aiheutuisi arpia. Arpi ei veny sitäkään vähää mitä siirretty iho, joten painetekstiilejä käyttämällä säästyy vähemmillä arvilla, Suomivirta selvittää.

Onnettomuus muistuttaa itsestään portaita noustessa ja suihkussa

Palovammat syntyivät, kun Suomivirta jäi jumiin palavan säiliöauton hyttiin. Jalat olivat sääriä myöten jumissa ryttyyn puristuneen ohjaamon ja penkin välissä.

– Yritin riuhtoa niitä irti, mutta ei sitten millään.

Käsien kustannuksella Suomivirta sai kuitenkin varjeltua kasvojaan.

– Kasvoihin ei jäänyt näkyviin kuin pieni arpi leuan alle.

Vasen käsi sen sijaan paloi pahoin kämmenpuolelta. Sen seurauksena käden tuntoaisti on vaurioitunut pahoin, samoin molempien jalkojen. Turvakenkien raudoista ei ollut tällä kerralla muuta kuin haittaa.

– Ne kuumenivat ja vasen jalka paloi ympäriinsä. Jalanpohjassa on nyt siirretty ihoa, eikä se kestä kävelyä kovin hyvin.

”Kärähtäneet ihot eivät tiedä lämpötiloista mitään”

Myös lämpötilavaihtelujen kanssa pitää olla tarkkana. Ihosiirrännäisillä hoidetut vasen käsi ja jalat eivät tunnista kuumaa ja kylmää. Suihkussa ja monessa muussa tilanteessa pitää olla tarkkana, millä kehonosalla lämpötilaa arvioi.

– Vasen jalka ei tiedä lämmöstä mitään, vasta oikealla jalalla, joka on vähän vähemmän palanut, tietää onko joku tulikuumaa vai jääkylmää.

Myös portaissa kävelyssä on omat haasteensa, sillä vasemman jalan jalkaterä ei nouse entiseen tapaan. Tarkkana saa olla yhä myös sen kanssa, ettei kolhi itseään.

– Kyllä haavalaput pitää olla vieläkin mukana, jos johonkin pidemmälle reissulle lähtee. Jos vaikka sattuu, että liukastuu ja kaatuu polvilleen, niin se on melkein varma, että polvet on niin auki että veri tulee housujenkin läpi, Suomivirta toteaa.

Vuosi tapahtuneen jälkeen Suomivirta kävi Kuopion sairaalassa kontrollissa. – Lääkäri pyysi käydä tervehtimässä hoitajia, kävin sitten ja he olivat ihan ihmeissään. Samoin Seinäjoella olen käynyt hoitajia morjenstamassa ja siellä oli samanlaisia reaktioita. Taisi siinä muutamilla itkukin tulla.

”Isi on superisi kun on tuollaisesta selvinnyt”

Julkisilla paikoilla uimista Suomivirta kertoo vältelleensä pitkään, mutta pari vuotta sitten mieli muuttui.

– Ajattelin että ihmiset vahtaa ja hävettää, mutta sitten sain jotenkin muutettua ajatuksenjuoksuani. Eihän kolari lasten vika ole ja harmitti kun en mennyt heidän kanssaan uimaan. Sitten vain menin.

Omat lapset eivät ole arpia ikinä ihmetelleet.

– Olisivatkohan lapset olleet kahdeksan ja kymmenen ikäisiä, kun kerroin heille kolarista. Silmät pyöreänä he kuuntelivat mutta kyllä he sen hyvin ottivat. Likka askarteli pahvista hihamerkit, joissa oli superisin merkki. Ja vielä rintamerkinkin samaa sarjaa, Suomivirta hymyilee muistolle.

”Jos tilillä sattuu olemaan rahaa, ja mieli tekee, niin pois vaan”

Jos jotakin, Suomivirta kertoo onnettomuuden tuoneen hänen elämäänsä enemmän rohkeutta elää spontaanisti. Kliseistä sanontaa, jonka mukaan pitäisi elää niin kuin huomista ei olisikaan, hän ei silti allekirjoita.

– Eihän se toimi, kun ei sitä kukaan usko. Enkä sano, että minäkään niin eläisin jatkuvasti. Kyllä minuakin ketuttaa välillä ihan pikkuasiat, niin kuin kaikkia muitakin. Mutta on se ehkä spontaanimmaksi tehnyt.

Spontaaniudesta Suomivirta antaa yhden hyvän esimerkin. Joku aika sitten hän selasi Nettimotoa ilman aikomustakaan ostaa moottoripyörää.

– Katselin vain, ja seuraavana aamuna jo ajelin moottoripyörällä kotiin. Jos sattuu olemaan rahaa tilillä ja tekee mieli, niin pois vaan. Ei tiedä tuleeko huominen, Suomivirta toteaa.

Myös lasten suhteen Suomivirroilla on selvät sävelet, terveysasioiden kanssa ei jäädä arpomaan.

– Jos heillä on jotain terveydellistä juttua, niin ihan sama mitä maksaa, yksityiselle mennään tarkistamaan, Suomivirta linjaa mutta lisää, että ei hän tosin osaa sanoa, olisiko toiminut samoin ilman onnettomuuttakin.