Keräsimme talteen evakkomuistoja

Pyysimme lukijoitamme lähettämään meille omien perheidensä ja sukujensa evakkomuistoja. Tältä sivulta voit lukea lukijoidemme muistoja ja kertomuksia. Tarinoista on myös koottu Seinäjoen kaupunginteatterin ylälämpiöön pieni näyttely, joka on nähtävillä Ennen lintuja -näytelmän esityskaudella.

Lämmin kiitos kaikille teille muistojanne jakaneille.

”Minun tarinani alkaa 9.6.1944 Metsäpirtin Koselan kylästä”

”Molemmat vanhempani ovat syntyneet Metsäpirtin Koselassa vuonna 1916. Äitini oli talvisodan aikana muonituslottana sairasjunassa, joka kuljetti haavoittuneita pois sotatoimialueelta. Isäni toimi autonkuljettaja armeijan palveluksessa. He menivät naimisiin vuonna 1941 ja vanhin veljeni syntyi jatkosodan aikana v. 1941 Kurikan sairaalassa. Äiti asui Ilmajoella ja isä oli rintamalla. He palasivat Metsäpirttiin vuonna 1942, kun se oli mahdollista.

Olen syntynyt 6.6.1944 Metsäpirtissä, arkistotietojen mukaan olen viimeinen siellä syntynyt. Täyttäessäni 50-vuotta tulivat vanhempani käymään kotonani, muutama päivä ennen merkkipäivääni. Halusivat kertoa minulle syntymäni- ja evakkoonlähdön tapahtumia.

Tarina alkaa : ”Myö tultii kertomaa siul mite se lähtö kotont tapahtu. Sie olti kolmepäivä vanha ku Venäjä aloitti suurhyökkäyksen, niitä pommiloi tul iha tähä lähel, kirkokyläs ol siviilejä kuolt. Myllytuva kellari ol siin rakennukse takan ja joepenkka alko siit se ol jotekii turvalline sin ei pommit yltäneet. Sin kellarii myö mäntii ja sin tul muitakii kyläläisii, ahasta siel ol ko se ol aika pien. Jokkuu aika män ja sit sin tul sotilas kuorma-autol, hää sano jot tul viemää meitä pois, turvaan. Sotilas sano jot, ei hänel ole määräystä, mut jokkuu ol sanot jott siel on siviliiväestöö ja ne pitäis hakkii sielt pois. Äiti ja sie pääsitte hyttiin ja muut auto laval, siel ol lapsii, vanhuksii ja sairaita. Irja-täti läks teijä turvaks ja avuks ko ol se pien 3-vuotinen velipoikakii siul. Se sotilas ol jostai Helsinki seuvult, mutt ei jäänt nimi mielee, jos sitä tul kysyttyykää. Isä kertoo vielä: ”Ko mie näin teijät viimise kerra nii ajattelin näkköök heitä enää ja mite tämä sota männöö. Se oli aika vaikia hetki”.

Evakkomatka jatkui Pyhäjärvelle ja sieltä junalla Pieksänmäelle, jossa evakot jakaantuivat. Me matkasimme Suonenjoelle. Siellä meidät oli noutamassa ”Petterin” isäntä hevosella, jossa oli kovat pyörät ja huono tie. Matkaa oli yli 10 kilometriä. Talon isäntäväki oli ottanut ystävällisesti väsyneet evakot vastaan, näin vanhempani kertoivat. Evakkomatka jatkui myöhemmin Laihian ja Ilmajoen kautta Mynämäelle, sinne vanhempani rakensivat ensimmäisen yhteisen kodin, jossa asuivat vanhuuteen saakka.

Henkilökohtaisia kokemuksia karjalaisuudesta lapsuuden aikana oli mm, että oli opeteltava puhumaan paikkakunnan murretta. Kotona kun puhuttiin karjalan murretta ja koulussa taas länsimurretta, mutta ei se suuria vaikeuksia tuottanut. Itselleni ei ole jäänyt kielteisiä kokemuksia sopeutumisesta paikallisten asukkaiden kanssa.”

Kaksinkertainen evakko Teuvo Kettunen

Teuvo Kettunen on kaksinkertainen Karjalan evakko. Ensimmäisen kerran evakkoon piti lähteä äidin kainalossa vain puolentoista vuoden ikäisenä. Syntymäpitäjä Uukuniemen kartta on yhä kunniapaikalla kodin seinällä Ylihärmässä. Tottuneesti Kettunen myös avaa tietokoneelta Savonlinnan ja kadotetun Karjalan kartat. Alkaa aikamatka vuosiin, joista omat vanhemmat eivät halunneet puhua jälkikäteen mitään. Kettunen haluaa.

Lue Teuvon tarina:

Karjalaisuus näkyi ruoissa ja vieraanvaraisuutena

”Minun toiset isovanhempani ovat evakkoja, ukko (isoisäni) Jaakkimasta ja mummi Räisälästä. Evakkotarinoita kumpikaan heistä ei paljoa ole kertonut. Mummini on maininnut joskus lapsuudessani evakkomatkasta junalla ja kotiutumisesta Etelä-Pohjanmaalle, Ylistaron kautta Lapualle. Mummini toimi pikkulottana. Karjalaisuuden perintöä lapsuudessani oli paljon ruoan merkeissä ja vieraanvaraisuutena. Mummin ja ukon luona käydessä syötiin aina karjalanpaistia ja karjalanpiirakoita, joita mummi leipoi useasti.”

Lehmät saivat syödäkseen omenoita

”Mukavana muistona lapsuuskotini evakkolehmien tarinasta tulee mieleeni se, kuinka hyvänä evakkotalo piti lehmiä. Lehmät saivat syödäkseen ”puuomenia”. Siihen maailman aikaan vielä satunnaisesti perunaa nimitettiin ”maaomenaksi”. Lapsuuskotini lehmien evakkopaikkakunta oli Paimio. Evakkomatkan lehmät tekivät junalla. Taavetin asemalta ne lähtivät matkaan. Lehmiä Paimiossa oli hoitamassa nyt jo vuosia sitten ajasta poistunut sisareni. Tarinaan oleellisena liittyy lehmien kotiinpaluu. Lehmät oli kävellen viety Taavetin rautatieasemalle, noin viidentoista kilometrin matkan. Kun lehmät pääsivät Taavetin asemalla junasta ulos, niin joka sorkka säntäsi juoksuun kotia kohti. Sinne jäi paimentyttö perässä yksin kävelemään koko kotimatkan. Uskoisin kotikävelyn olleen sisarelleni elämän mittainen ilo.”

Muistot runokirjaksi

Mummoni Mirjam Mattila on kirjoittanut runokirjoja viestilottana olemisesta ja evakkotarinoistaan:

”Talvisodan alkupäivinä maantien täydeltä heitä tuli: hevosia kuormineen, lehmiä, lampaita, joukossa tallustelivat lapset.
Verkalleen astelivat vanhat ukot. Pakkanen paukkui, tykit jylisivät, pommikoneet lentelivät. Loputon kulkue matkasi eteenpäin”.

”-Kuulia sateli, perään ampuivat, kertoi lehmien perässä tallusteleva vanhempi nainen.
-Ikoni o tässä.
Näin sanoessaan hän teki ristinmerkin.
-Vähä vaatteita ja evästä, hän jatkoi,
osoittaen kädessään olevaa myssäkkää.
Julkaistuaan syvään
sanoi:
-Leipätaikina jäi pöydälle.”

”Eräällä Länsi-Suomen asemalla odotettiin evakkojunaa. Odottajia olivat aikaisemmin evakuoidut. Heidän joukossaan nuoret sisarukset, jotka ikävöivät äitiään.
Kun äitiä ei näkynyt, rupesivat kyselemään.
-Miksei meidän äiti tullut?
Tuolloin joku vanhempi mies vastasi yks’kantaan:
-Teidän äiti ei tule, kuoli pommituksessa.”

”Syksyn 1941 ja kevään -42 aikana saimme palata kotiseudulle, Karjalaan.
Oi sitä iloa, oi sitä riemua!
Lintujen laulu, käen kukunta,
marjaisat kankaat, välkkyvät veet.
Kivetkin saivat kultahohteen.
Oi, rakas Karjala!
Täällä ovat juuremme.
Tänne me kuulumme
ja tänne me jäämme.”

”Tykkien jylistessä, pari päivää ennen evakuointimääräystä, lähti joukko äitejä ja lapsia sotaa pakoon.
Tuolloin vielä he pääsivät junaan, matkustajavaunuun.
Junan lähdettyä liikkeelle, rupesi nelivuotias Liisa laulamaan:
-Tiedän paikan armahan, rauhallisen ihanan…
Vaunussa olevien matkustajien silmät kostuivat.”

”Vuonna 1944, kesäkuun 18 päivä, kulki tieto talosta taloon:
-Evakkoon on lähettävä kiireesti.
Suurin osa kylän asukkaista lähti junassa, härkävaunuissa. Vaunut olivat tupaten täynnä, ei minkäänlaisia istuimia.
Eräs matkustajista muisteli myöhemmin.
-Laitoin sian laatikkoon.
-Niin me sitten naapurin Kaisan kanssa istuimme tuon sikalaatikon päällä ja saipahan siinä muutkin lepuuttaa jalkojaan.

”Karja kulki edellä,
hevonen perässä,
vetäen nelipyöräisiä lavettikärryjä.
Maantie oli tungokseen saakka täynnä.
Joku perässä oleva kiirehti kulkijoita.
Tähän edessä oleva tokaisi:
-Mihi siul o kiire?
-Ei sinnuu kukkaa siel uottele.”

Lisää runoja löytyy Mirjam Mattilan kirjasta Viestejä tulikirjaimin.

Juuret Karjalassa näkyvät yhä taiteessa

”Minun mummi ja ukki tulivat evakkoina monen mutkan kautta Pohjanmaalle. Samoin minun mieheni äiti asettui poikineen Ähtävälle asumaan ja he opettelivat ruotsin kielen. Minulla oli taidenäyttely Villa Väinölässä Alajärvellä 24.11.2023 saakka, joka käsitteli juurikin kotia ja juuria sekä karjalaisuutta. Yksi taideteoksista sisältää minun ja mummin laulamana ”Karjalan kunnailla”-laulun. Mummi valitettavasti menehtyi ennen kuin ehti nähdä tämän meidän yhteisen taideteoksen valmiina, mutta se on minulle tärkeä muisto mummista.”

Vastarannan lumo

Risto Vuorisen romaanissa Vastarannan lumo käsitellään Etelä-Pohjanmaalle sijoitettuja Karjalan siirtolaisia, evakoita. Kirjailija kertoo:

”Tein romaaniani varten varten lukuisia haastatteluja Suomessa ja Virossa pystyäkseni rakentamaan totuudenmukaisen kuvan kahden maan lähihistorian tapahtumista ns. tavallisten ihnisten kokemana. Romaanin yhden päähenkilön taustalta löytyy evakkotarina, jonka olen poiminut lähes 100 prosenttisesti tekemästäni yhden evakon haastattelusta. Romaanin tarina on siis tosi, vaikkakin jotkut ovat pitäneet sitä liioitteluna ja jopa ”eteläpohjalaisten mustamaalaamisena”. Romaanissa ei paljastu esimerkiksi niitä paikkakuntia, joilla evakko koki taustansa ja murteensa takia räikeää syrjintää, ryssittelyä ja jo lapsena jopa fyysistä väkivaltaa jne. Se romaanissa selviää, että henkilö päätyi perheineen monien vaiheiden jälkeen Kauhavalle, jossa varsinaista kaltoin kohtelua ei enää tapahtunut.

Romaanissani on myös ”Vironkarjalaisen” eli Kaakkois-Viron Setumaalta (Petserinmaa) lähtöisin olevan nuoren naisen tarina ja kokemukset siitä, kuinka Venäjän rajanpinnassa kasvanutta, vironkielestä poikkeavaa murretta puhuva nuori nainen kokee muutettuaan Tallinnaaan Suomen evakkojen tapaan syrjintää ja ryssittelyä. Hänen tarinansa romaanissa on tekemäni haastatteluun perustuva tositarina.”

Tarinat hoitamattomaksi jääneiden hautojen takana

”Isovanhempien hautojen vieressä Ylihärmässä on 1940-luvulla kuolleiden hoitamattomana olevia hautoja. Nimet kivissä ovat ”itäsuomalaisia” ja olen joitain katsonut genistä. Olen miettinyt, ovatko ne evakkojen vai parantolassa kuolleiden (evakkojen) hautoja. Osassa on merkintä syntymäpaikasta (Soanlahti, Harlu) ja näistä olisi tärkeää tietää. Mikä lie on heidän tarinansa ♥️ .

Kun kirjoitimme Muista lamppumme, näytä yöhön – sairaanhoitajien historiikkia, tuli esille sodan ajan sairaaloiden tarinat janiihin liittyi luonnollisesti evakot. Kirjaankin päätyi näin muisteloita”, Minna Huhtamaki-Kuoppala pohtii.

”Kuului kuatuneen”

”Äiti kertoi, että heille tuli Alahärmään evakkoja Enosta. Hän muisteli, että äiti ja kolme lasta. Äitini hoiti lapsia, että tämä perheenäiti pääsi hoitamaan asioita. Kerran asiointimatkalta palattuaan äitini oli kysynyt, miten matka meni. Rouva oli sanonut kyyneltäkään vuodattamatta: ”Kuului kuatuneen.” Puoliso oli kuollut taistelussa. Perhe oli ollut tyytyväinen majapaikkaansa ja oli yhteydessä tänne päin vielä sodan jälkeenkin, kun oli saanut palata kotiseudulleen. Äiti sanoi, että heillä ymmärrettiin, että tämä oli pakko tehdä, turvapaikan anto. Ottivat perheen mukaan arkeen. Mutta oli niitäkin, jotka eivät tahtoneet oikein hyväksyä.”

”Sopikaa sisarukset aina keskenään ja muistakaa siunat itsenne ja opettakaa lapsennekin samoin.”

”Äitini oli kotoisin Käkisalmesta ja lauantaiaamuna jäi lämpiämään kun sotilaat tulivat sanomaan, että lähtöön aikaa kaksi tuntia. Äiti oli sinä kesänä päässyt ripille ja 16-vuotiaan tytön osalle tuli yhdessä vanhempiensa ja kahden veljen kanssa evakkomatka nopeaan tahtiin. Mukaan otettiin vain välttämätön ja lehmä sekä vasikka otettiin naruun ja mukaan. Monien eri vaiheiden jälkeen äitini pääsi Lehtimäelle ns. kotiapulaiseksi ensin Suokkoon ja sitten Flinkmanniin. Molemmissa otettiin hyvin karjalaistyttö vastaan ja lopun elämää säilyi heistä hyvät muistot. Muu perhe sijoitettiin Ylistaroon ja myöhemmin Heinolaan. Isäni löysi nuoren ahkeran evakkotytön aika nopeaan ja avioliitoon menivät sodan pauhatessa 1941. Isäni haavoittui heti alkusodassa vakavasti ja äiti joutui kantamaan todella raskaan taakan maatilan eri töistä ja neljästä lapsesta. Silti raskaasta työstä huolimatta äitini oli iloinen ja rakkaudella meitä hoitava ja sai elää 89-vuotiaaksi asti. Monesta vain tulee mieleeni, kun ikää tulee, että osasimmeko olla äidille niin kiitollisia kuin olisi pitänyt ja vielä kuolinvuoteellakin hän sanoi kaksi tärkeää elämänohjetta: Sopikaa sisarukset aina keskenään ja muistakaa siunat itsenne ja opettakaa lapsennekin samoin.”

”Mahdottomalta tuntuvastakin voi selvitä”

”Talvisodan syttyessä isoäitini oli 18-vuotias. Suku oli asunut monien polvien ajan Salmissa Lunkulansaarella Venäjän rajan läheisyydessä.

Evakkoonlähtö tapahtui aamuyöllä. Lähdönhetki oli nopea. Valmisteilla ollut puurokin oli jäänyt hellalle. Kanat piti jättää kanalaan. Saareen jäi myös rakas kissa, jonka muistaminen sai isosedälleni vielä vanhuuden päivillä kyynelet silmiin. Isoäitini kertoi katselleensa pitkältä laiturilta, miten pimeä taivas täyttyi palavien talojen loimotuksesta. Laiturin ylitys oli tuntunut ikuisuudelta. Kyseinen laituri oli ilmeisesti viereisessä Mantsinsaaressa oleva yli kilometrin mittainen laituri. Hän kuvasi myös näkyä, joka teillä vallitsi, kun pakenevat ihmiset ja eläimet täyttivät tiet.

Isoäitini jäi ajamaan karjaa jalan. Muu perhe pakeni sisemmälle Suomeen. Eläimistä huolehtiminen tuntemattomilla teillä tietämättä tulevaa ja niissä olosuhteissa oli raskasta. Saatuaan karjan ajettua turvaan, toimi isoäitini ilmavartiossa Kannonkoskella. Muu perhe oli majoitettuna Muhokselle. Vasta talvisodan päätyttyä he saivat toisiinsa yhteyden ja varmuuden, että kaikki ovat elossa.

Jatkosodan myötä perhe palasi kotiin. Talo oli palanut. Isoäitini oli kulkenut paluumatkan taas karjaa ajaen. Luulen isoäitini kulkeneen karjaa ajaessaan samoja polkuja lehmien kanssa kuin romaanin päähenkilö Alli. Toisen kerran evakkoon lähtiessä perhe oli polttanut vasta rakennetun kotitalon itse. Se lähtö oli lopullista.

Kodin jättämisen hetkistä puhuminen vielä vuosikymmeniä tapahtuneen jälkeen oli isoäidilleni ja -sedälleni vaikeaa. Vahva ja elämään myönteisesti suhtautuva isoäitini hiljeni tästä kertoessaan ja tuntui siirtyvän mielessään kauas jonnekin tavoittamattomiin. Kaikkea hän ei suostunut kertomaankaan lapselle. Isosetänikin puhkesi itkuun ja ahdistus oli käsinkosketeltavaa. Isoäitini kertomusten myötä olen itsekin nähnyt lapsuudesta alkaen painajaisia tiellä vaeltavista ihmis- ja eläinletkoista. Mielessä on myös vahvana ollut aina se mahdollisuus, että kodin ja kaiken voi joutua joskus jättämään. Kodinjättämisen trauman voinee sanoa siirtyneen näin sukupolvelta toiselle.

Isoäitini palasi kotiinsa vuosikymmenten jälkeen heti kun rajan ylittäminen oli mahdollista. Kotitalosta oli kiviportaat jäljellä, joilla hän kertoi istuneensa ja syöneensä eväsleivät. Kenties löysi isänsä haudankin. Yksi ympyrä oli näin sulkeutunut.

Isoäitini ja suvun evakkoajat hiipivät useasti vielä omaankin mieleen. Vaikka isoäitini joutui kokemaan kovia ja kantamaan henkistä taakkaa, hän pysyi valoisana ja vahvana katkeroitumatta. Tämä antaa voimaa ja uskoa itselleenkin, että mahdottomalta tuntuvastakin voi selvitä. Isoäitini jätti jälkeensä lämpimän aineettoman perinnön piirakoineen, kielineen, uskontoineen ja elämänasenteineen. Hänen kauttaan aika Salmissa ennen evakkoonlähtöä kuiskii vielä vahvana.”

Ennen lintuja -näytelmä Seinäjoen kaupunginteatterissa

Alli lähtee evakkomatkalle jalan – tiineen lehmän ja hienohelmaisen veljenvaimonsa kanssa. Raskas taival tuo vieraalta tuntuvan kälyn lähelle ja Alli oppii, että lujimmat liitot solmitaan yllättävien ihmisten kesken. Tämän hän saa kokea vielä monesti, kun pääsee perille ja työskentelee sotasairaalassa Seinäjoella.

Myös sodassa on kyse tutuista ja vieraista; rakkaudessa puolestaan siitä, miten nämä asemat vaihtuvat. Ennen lintuja kertoo itsekkyyden voittamisesta, jotta rakkaus olisi mahdollista. Ennen lintuja kuvaa myös sitä, miten kipeät perhesuhteet kärjistyvät vieraalla maalla. Se paljastaa, miten kaipuu on kipeintä silloin, kun se on toteutumattomien toiveiden täyttämää. Koti on paikka, missä olemme tervetulleita ehdoitta. Mutta onko sellaista kotia missään? 

Koskettava selviytymistarina

Ennen lintuja on kaunis ja koskettava selviytymistarina, jossa nuoren naisen elinvoima saavuttaa sankaruuden mitat ja näkyy kykynä huolehtia heikommista. Allin evakkotaival rinnastuu matkaan lapsuudesta aikuisuuteen — onhan kasvaminenkin sopeutumista ja luopumista, uskallusta astua tuntemattomaan. Alli uhmaa yhteisön sääntöjä sekä kotona että evakossa. Mutta kun Alli löytää paikkansa, Seinäjoki lakeuksineen näyttäytyy viljavana maana, jolla on varaa ja sydämen avaruutta ottaa vähäväkiset vastaan. 

Seinäjoen kaupunginteatterissa kantaesityksensä 11. marraskuuta 2023 saanut Ennen lintuja on itsenäinen, visuaalinen ja intensiivinen teatteriteos, joka pohjaa Merja Mäen romaaniin, mutta ei edellytä sen tuntemista. Näytelmän on dramatisoinut Iira Halttunen, sen ohjaa Hanna Ojala.