Article image
Teuvo Kettunen kotonaan Ylihärmässä.
01.12.2023
Koti ja asuminen

Kaksinkertainen evakko Teuvo Kettunen

Teksti: Liina Hautanen
Kuvat: Liina Hautanen ja Teuvo Kettusen kotialbumi

Teuvo Kettunen on kaksinkertainen Karjalan evakko. Ensimmäisen kerran evakkoon piti lähteä äidin kainalossa vain puolentoista vuoden ikäisenä.

Syntymäpitäjä Uukuniemen kartta on yhä kunniapaikalla Teuvo Kettusen kodin seinällä Ylihärmässä. Tottuneesti Kettunen myös avaa tietokoneelta Savonlinnan ja kadotetun Karjalan kartat. Alkaa aikamatka vuosiin, joista omat vanhemmat eivät halunneet puhua jälkikäteen mitään.

Kettunen haluaa.

Teuvo Kettunen
Teuvo Kettunen on kotoisin Uukuniemen Ristlahdesta.

Kettusen perhe on kotoisin Uukuniemen Ristlahdesta, Jaakkiman ja Sortavalan naapuripitäjästä. Laatokan rantaan oli kotoa matkaa noin 36 kilometriä. Isoisä Edvard Kettunen toimi huomattavana rakentajana Uukuniemellä ja hänen urakoimiaan rakennuksia olivat mm. Ristlahden, Matrin, Ruskealan ja tiettävästi myös Mensuvaaran koulut, Hiitolan kauppahuone sekä juuri ennen talvisodan syttymistä valmistunut Ristlahden apteekkitalo. Rakennusmateriaalit sahattiin omalla kenttäsirkkelillä. Myös Kettusen isä Väinö Kettunen ehti toimia nuoresta asti rakennusurakoissa, ennen kuin 30-vuotiaana joutui lähtemään sotaan.

Edvard Kettunen
Edvard Kettunen

Talvisodan sytyttyä perheen äiti, puolitoistavuotias Teuvo sekä ukko ja mummo lähtivät evakkoon.

– Olen arkistoista löytänyt itseni Nivalasta, kun äidin kainalossa olen mennyt sinne silloin kun talvisota syttyi. Myös isoisäni, eli karjalaisittain ukko ja mummoni löytyivät tiedostoista, Kettunen kertoo.

Vuonna 1938 syntynyt Teuvo on perheen esikoinen.

– Nivalassa on ilmeisesti ollut aika hyvä vastaanotto. Meidät on asutettu Vihannin kunnassa sijainneeseen Alpua-nimiseen kylään, mutta kovin kauaa emme siellä olleet, sillä isän Hanna-sisko perheineen asui Savonlinnassa ja meille tuli tieto, että heidän talonsa oli pommitettu. Välirauhan tultua 13.4.1940 lähdimme siis Savonlinnaan uutta taloa rakentamaan.

Kettunen Uukuniemi Ristlahti
Uukuniemellä ennen sotaa: Isä Väinö Johannes, äiti Elma Elina os. Härkönen, mummo Maria os. Hovatta ja Teuvo Kettunen.

Muistoja Savonlinnasta

Pommitettu talo sijaitsi radanvarressa Savonlinnan Malmisaarenkadulla, ja samalle paikalle Edvard Kettunen rakensi myös uuden talon tyttärensä Hannan perheelle. Perhe asettui sillä välin Hanna-tädin huvilalle Savonlinnan Varpasaareen.

Savonlinnan ajoilta on jäänyt muistikuvia, vaikka Teuvo pieni vielä olikin.

– Muistan kuinka leikin höylänlastuilla, että kyllä kai sitä talonrakennustyömaata on aina välillä käyty katsomassa.

Saaressa Kettunen muistaa istuneensa serkkupoikiensa kanssa veneen alla venäläisten yrittäessä pommittaa useampanakin päivänä vain 2,5 kilometrin päässä sijaitsevaa Kyrönsalmen maantie- ja rautatiesiltaa. Sillassa näkyy kranaatinsirpaleiden jäljet vielä tänäkin päivänä.

– Se hiivatinmoinen ampuminen on jäänyt mieleen. Suomalainen ilmatorjunta kuitenkin onnistui ampumaan sulkutulta eteen niin, etteivät venäläiskoneet päässeet pudottamaan pommiaan sillan päälle, Kettunen muistelee.

Veneen alta nähtiin myös, kuinka venäläisten kaksimoottorinen kone putosi savuten nokka edellä maahan.

Saaresta Teuvo muistaa myös järvikortetta syöneen lehmän. Kettusen muistoissa saarella laiduntava lehmä oli Karjalan kyyttö, serkkupojan mielestä lehmä oli kuitenkin musta. Oli mikä oli, mutta mustasta pörssistä lehmä oli joka tapauksessa ostettu.

Uimaankin ehdittiin. Vedenalainen rantakallio muodosti kuin hyllyn, jonka päällä oli turvallista räpiköidä. Kallio kuitenkin loppui äkisti, jonka jälkeen tuli äkkisyvä. Onnekseen Kettunen osasi uida pienestä pitäen.

– Ei meitä ikinä ollut kukaan vahtimassa.

Serkkupoikien kanssa touhutessa sattui ja tapahtui. Kerran hiekkalaatikkoleikeissä pikkuisen vanhempi serkku heitti Kettusta kivellä otsaan. Verta tuli valtavasti ja Kettusen äiti järkyttyi pahasti. Hanna-tätiä tapaus vähän naurattikin.

– Kuinka se sattuikin osumaan noin keskelle otsaa!

Arpi otsassa muistuttaa nyt jo 85-vuotiasta Karjalan evakkoa yhä Varpasaaressa vietetystä ajasta.

Saaresta kaupunkiin

Uusi koti tädin perheelle valmistui nopeasti, sillä isoisä oli saanut neljän entisen työmiehensä osoitteet ja sai heidät kavereikseen rakentamaan. Talon valmistuttua äiti, Teuvo, ukko ja mummo asettuivat talon yläkertaan.

– Äitini paistoi muikkuja ja sain jotenkin naplattua hänen kädestään vihkisormuksen. Minulla on mielikuva, kuinka makaan sohvan päällä selälläni ja asettelen sormusta nenänpäälleni ja miten sormus putosikin sitten kurkkuuni, Kettunen muistelee.

Sairaalareissuhan siitä seurasi ja röntgenissä sormus paikallistettiin. Lääkäri oli kuitenkin todennut, että on kivuttomampaa antaa sormuksen tulla ulos luonnollista reittiä. Sormusta odotettiin tulevaksi kuin kuuta nousevaa, sillä äidin piti lähteä laitokselle ja häntä hävetti kovasti, kun hänellä oli vain yksi sormus.

– Mummo oli sitten soittanut äidille laitokselle, että nyt se tuli, nyt se tuli ja sormusta oli lähdetty äkkiä kiikuttamaan sairaalaan, Kettunen kertoo.

Perhe kasvoi pikkuveli Veikon syntyessä lokakuussa 1941. Jatkosodan alussa Suomen armeija onnistui saamaan menetetyt alueet takaisin ja loppuvuodesta 1941 perhe pääsi palaamaan kotiin Ristlahdelle.

– Verkkokalvoillani on yhä kuva siitä, kuinka istun auton hytissä ja miehet lapioivat lunta valokeilassa auton edestä, Kettunen muistaa.

Hanna-täti perheineen jäi asumaan uuteen kotiinsa Savonlinnaan ja talo saikin pysyä pystyssä aina 29.1.2011 saakka, jolloin tietyömaa pyyhkäisi sen mennessään.

Teuvo näyttää kartalta, missä koti sijaitsi Ristlahdessa. Katso kuvat!

Kotiin Karjalaan

Kettusen isoisällä oli aina vahva usko, että kotiin Uukuniemelle päästään vielä palaamaan.

Ukon rakentaessa uutta taloa Savonlinnaan, teki hän samalla kertaa Savonlinnan puunjalostustehtaalla uudet ovet ja ikkunat myös Karjalassa odottavaan kotitaloon.

– Kotitalo oli jäänyt Venäjän puolelle, mutta ukko uskoi lujasti, että sinne mennään vielä takaisin. Kotitalon paikka kuuluu Salpausselkään ja isoisä oli kiikareilla nähnyt naapurikylästä, että kotoa oli ikkunat viety, Kettunen kertoo.

Kotitalo oli uusi, saatu juuri vinolaudoitukselle asti valmiiksi ennen Talvisodan syttymistä ja evakkoon lähtöä. Isoisä oli itse tehnyt ikkunat, joten tarkat mitat olivat vielä tuoreessa muistissa.

Edvard Kettunen ja Teuvo Kettunen Uukuniemi Ristlahti
Teuvo Kettunen isoisänsä Edvard Kettusen sylissä juuri ennen talvisotaa valmistuneen kotitalonsa edustalla Uukuniemen Ristlahdessa. Pian kuvanoton jälkeen koitti evakkoonlähdön hetki.

Uudet ikkunat ja ovet olivat karmeineen muuttokuormassa mukana, kun kotiin päästiin vihdoin palaamaan.

– Ensimmäisestä talvesta 1941 Ristlahdella muistan vain sen, kuinka pelkäsin, kun pukki tuli kolistelemaan meille. Joulupukki toi puuhevosen, jonka ukki oli tehnyt salaa Savonlinnassa. Mutta kuinka se oli saatu tuotua kotiin Karjalaan, niin että en ollut sitä kuormasta hoksannut, Kettunen hämmästelee.

– Ja sitä minä aina koko elämäni olen murehtinut, että minkä takia puuhevosta ei otettu mukaan, kun lähdimme toisen kerran.

Ukon kanssa raivaamassa

Useimmat muistot Uukuniemeltä liittyvät ukon kanssa puuhasteluun.

– Eihän minulla muita kavereita siellä ollut, niin lopottelin sitten ukon perässä kaikkialle, Kettunen toteaa.

Alue oli metsäistä ja isoisä kierteli laajoja saloja aseita keräten. Tien varrella oli yhä pystyssä juoksuhautoja.

Itä-Karjalan valtauksessa 1941 myös Ristlahteen oli muodostunut motti, jonka jäljiltä maastoon oli jäänyt paljon aseita. Hyökkäys eteni Rautalahden suuntaan, jonne syntyi niin sanottu Rautalahden vesiperämotti. Suomalaiset etenivät Lahdenpohjan, Pyhäjärven ja Sortavalan suunnista. Venäläisillä oli kuitenkin voimakas vastarinta ja he onnistuivat viivyttämään motitusta ja perääntymään Laatokalle.

Kettunen kertaa, kuinka vastapuoli sai vietyä elävän voiman ja pääosan kalustosta laivoilla turvaan Laatokan kautta, mutta kaatuneet ja merkittävä määrä aseita ja kalustoa jäi mottiin.

– Ukko sitten keräsi niitä aseita ja ammuksia ja sai niistä rahaa. Mutta ei se kaikkia malttanut viedä, Kettunen muistelee.

Isoisä yritti suojella alle kouluikäistä pojanpoikaansa pahimmilta näyiltä.

– Kaatuneita löytyi sieltä täältä puunjuurilta ja eiväthän he kovin häävin näköisiä olleet, kun näin jälkikäteen ajattelee. Kevät oli tullut ja lumi sulanut, niin eihän siellä ollut paljon muuta vaatteiden alla enää kuin haju. Mutta ne olivat vihollisia, ei siitä ole mitään traumoja jäänyt, Kettunen toteaa.

Yhteisiin askareisiin kuului myös kalassa käyminen.

– Muistan, kuinka ukolla oli vähän kuin saippuanpala kädessä. Palasta lähti tulilankaa. Ukko katseli ensin ympärilleen, sytytti sitten tulilangan ja heitti veteen. Se oli joku trotyylipanos ja sehän oikein jymähti. Se oli kiellettyä jo siihen aikaan, mutta kalaa tuli lippokaupalla, Kettunen tarinoi.

Kerran kalasta tullessa ukko pidätti veneen yhtäkkiä rantakaislikkoon, komensi Kettusta istumaan paikallaan ja onki vedestä kiväärin.

– Vasta täällä Ylihärmässä hän paljasti, että siellä oli ollut mieskin vieressä.

Teuvo Kettunen Ylihärmä
Kotitalon porraspäätä koristava kärrynpyörä on kulkenut yhtä pitkän evakkomatkan Karjalasta kuin talon isäntäkin.

Suojelusenkeli matkassa

Sodan jäljiltä maastossa oli yhä vaaranpaikkoja. Alkukesästä 1942 Kettunen kertoo äidillään olleen suojelusenkelin matkassa.

– Meille johtava tie laskettelee loivaa mäkeä alaspäin ja vähän ennen kotiamme tulee pieni suonpaikka. Suon vieressä oli pieni riu´uista tehty rakennus.

Kettunen muistelee, kuinka ukko ja äiti olivat jo aiemmin käyneet nostamassa suolta turvetta lehmien kuivikkeeksi. Turpeet oli jätetty suolle kuivamaan. Perheen äiti oli lähtenyt yksin kantamaan kuivuneita turpeita riukulatoon ja löytänyt samalla tapsiksi sanomansa johdonpätkän tienvarresta. Äiti oli poiminut johdon keksittyään, että työ kävisi joutuisammin sen avulla, kun turpeita saisi kannettua enemmän kerralla.

Johto oli ollut sidottuna tienveressä seisseeseen pieneen katajaan, josta äiti oli sen irrottanut. Palatessaan äiti toi johdon kiepillä kotiin ja isoisä oli kysynyt heti, mistä sinä tämän sait.

– Äiti oli lähtenyt näyttämään. Ukko oli vähän aikaa katsellut ja löytänyt lisää johtoa. Ruvennut seuraamaan sitä ja löytänyt ison putkimiinan puun juurelta, Kettunen kertoo vakavana.

Ilmeisesti sirpale oli katkaissut tien reunasta metsään, kanervikon lomaan piiloon vedetyn ansalangan.

– Jos äiti olisi ottanutkin johdon toisen pään ja alkanut sitä vetelemään, enkeli olisi tullut 22-vuotiaasta äidistä ja meitä olisi jäänyt kaksi äiditöntä poikaa, Kettunen murehtii.

Se, miksi Kettunen yhä muistaa tapauksen niin tarkasti, selittyy putkimiinan laukaisun ajoituksella. Ukko kun sattui laukaisemaan miinan ison kiven takana juuri samalla hetkellä, kun Kettunen oli matkalla huussiin.

– Kuulin pamauksen ja minullahan meni huono housuun siinä paikassa. Siitä tämä on jäänyt niin mieleen, Kettunen paljastaa.

Sodan jäljet näkyivät muuallakin

Asemasodan aikana sodassa ollut perheenisä pääsi aina välillä käymään kotona, sillä hänet oli komennettu pioneeritöihin kodin läheiselle Mensuvaaran lentokentälle. Kettunen tapasi saatella isän takaisin tienvarteen yhdessä äidin kanssa. Kerran polunvarrelle oli ilmestynyt venäläinen saapas, ilmeisesti villieläinten kuljettamana. Kantapään ympärillä oli metallirengas ja saappaassa luut sisällä.

– Minä olen kuulemma kepillä hakannut sitä saapasta ja manannut kaikki sanat mitä siihen aikaan osasin, Kettunen muistelee.

Vainajia oli peitelty ennen siviiliväestön kotiinpaluuta tienvarren hautakumpuun.

– Mutta sitten kun lumi suli keväällä, hiekka valui kummun päältä ja sieltä alkoi näkyä saappaita ja käsiä. Nekin minä kerkesin nähdä, Kettunen kertoo.

Ristlahden koulu Uukuniemi Karjala
Edvard ja Väinö Kettusen rakennuttama Ristlahden koulu, jonka salama poltti vähän ennen talvisotaa. Väinö Kettunen on maassa istuvista miehistä kolmas oikealta (valk. paita ja musta liivi), Edvard Kettunen seisoo takarivissä tumma puku päällä, hattu päässä ja kravatti kaulassa. Hänen oikealla puolellaan koululautakunnan puheenjohtaja Artturi Tuunanen, joka asettui evakkona Kauhavan Hirvijoelle. Hänen poikansa Rauno (alunperin Rauni) rakensi puolestaan talon Ylihärmän keskustaan.

Koti oli jätettävä viimeisen kerran

Sotatoimet päättyivät itärintamalla Moskovan välirauhansopimukseen syksyllä 1944. Kun oma koti oli taas jätettävä, Kettunen oli 6-vuotias. Kotipaikan säilyminen oli vain kilometreistä kiinni.

– Siirryimme vain seitsemän kilometrin päähän uuden rajan yli Niukkalaan, Kettunen huokaa.

Niukkalassa Kettuset majoittuivat Olli Suppolan taloon. Yhdessä kamarissa pidetiin koulua ja kuusivuotias Kettunenkin pääsi jo kuunteluoppilaaksi. Varsinaista koulua Kettunen ehti käydä Niukkalassa kolme luokkaa.

Ristlahden vanha apteekki
Kettusten urakoima apteekki- ja virastotalo oli viimeisimpiä ennen sotia rakennettuja rakennuksia. Väinö Kettunen toinen vasemmalta, Edvard Kettunen viides oikealta.

Niukkalaan ei tarvinnut lähteä kiireen kanssa, vaan Kettunen ja isoisä ajoivat tavaroita monta eri reissua.

– Ristlahteahan ei ole tappelemalla menetetty, muuta kuin silloin, kun se on otettu takaisin. Nykyinen raja on pöydässä piirretty, Kettunen selvittää.

Viimeistä kuormaa haettaessa ukko keitti kahvit, joi ne ja seisoi vielä pitkään pihassa, viimeistä kertaa.

– Muistan kuinka odotin toisen hevosen suitsissa, koska lähdetään, Kettunen kertoo.

Niukkalan kortteerista evakkomatka jatkui Ylihärmään vuonna 1948.

Tie vie Ylihärmään

Ylihärmään Kettuset muuttivat syksyllä 1948. Äidin veli Härkösen Uuno Jeremias perheineen oli lähtenyt jo edeltä.

– Isä oli saanut kuulla Uuno-enolta, että täällä olisi vapaalla kaupalla ostettavissa Lakian maista lohkottu tila. Isä kävi sitä katsomassa ja kaupat tehtiin, Kettunen kertaa.

Uuno-eno kaatoi talonrakennuspuut valmiiksi.

– Isä kävi ne sitten keväällä valtion sirkkelillä sahaamassa ja laittamassa taapeliin kuivumaan.

Perhe oli kasvanut Niukkalassa kahdella tyttärellä, Liisalla ja Taimilla. Mummo oli hyvästelty haudan lepoon 1947. Parantolan asemalle saapuivat ensin Teuvo ukkonsa ja pikkusisarensa Liisan kanssa.

– Me tulimme oikein herroiksi, muut matkustivat äidin kanssa tavarajunan härkävaunussa lehmien ja lampaiden kanssa, Kettunen veistelee.

Tavaravaunusta löytyi myös koko Kettusten siihenastinen omaisuus piirongeista lähtien.

Uuteen kotiin päästiin muuttamaan jo kuukauden päästä siitä, kun sukulaismies Olavi Härkönen oli alkanut kaivaa kellaria ja talon perustuksia. Ylihärmässä perheeseen syntyi vielä Marja-tytär vuonna 1949.

Kettunen Ylihärmä
Pikkusisko Marja, äiti ja isoisä Ylihärmään rakennetun uuden kodin edustalla. Kun talo oli valmis ja sota ohi, Edvard ja Väinö Kettunen lähtivät takaisin Uukuniemelle rakentamaan uutta kansakoulua Niukkalaan. – Ja taas jäätiin päinsä äidin kanssa. Koulu on siellä tänäkin päivänä, mutta tyhjänä kuulemma, Teuvo Kettunen kertoo.

Nuoruusaikaisen parhaan ystävän menetys koskettaa yhä

Ylihärmässä koulu jatkui neljänneltä luokalta Ilomäen koulussa. Muut olivat aloittaneet koulun jo viikkoa aikaisemmin.

– Eihän siihen aikaan vanhemmat mihinkään kuljettaneet, itse piti lähteä. Sen muistan, että ensimmäistä päivää kun tulin, kivisillan kohdalla istui poika polvihousuissa ja villasukissa. Se oli Ilkan Pekka. Hänen kanssaan jatkoin sitten yhtä matkaa, Kettunen kertaa.

Koulusta löytyi myös paras kaveri Seppo Järvi. Kettunen menetti ystävänsä varhain, josta seurasi elämänmittainen suru.

– Seppo hukkui Virroilla serkkupoikansa kanssa kesällä 1952. Se on jäänyt kaikkein eniten kalvamaan koko elämän ajaksi. Olimme silloin 14-vuotiaita ja meillä oli vähän kaikenlaisia suunnitelmia, Kettunen huokaa.

Viimeisen kerran Kettunen näki ystävänsä arkussa kotipihassaan Järvellä.

– Nuoret koivut oli laitettu pystyyn arkun ympärille ja menin katsomaan Seppoa. Se oli jollain lailla, ei sitä voi kuvitella ollenkaan.

Teuvo Kettunen Ylihärmä

Paljon toimeliaat nuorukaiset kuitenkin ehtivät yhdessä kokemaan. Teuvo ja Seppo näkivät Maaseudun Tulevaisuudessa pienen ilmoituksen ilmakiväärin piirustuksista.

– Tilasimme piirustukset ja aloimme tuumasta toimeen. Se oli kahdesta polkupyörän pumpusta tehty juttu. Pumput laitettiin peräkkäin ja niiden sisään piippu hoikasta bensiiniputkesta. Siinä oli myös mäntä ja kumirenkaat löivät mäntää eteenpäin, Kettunen kuvailee.

Ilmakivääristä tuli toimiva peli ja poikien ammuskelu kiinnitti Järven Ilmarinkin mielenkiinnon. Ilmarilla ja Järven Jussilla sekä Penttilän Matilla oli yhteinen yritys, Ylikone-yhtymä.

– He alkoivat tekemään ilmakiväärejä ja niitähän saikin tehdä sitten paljon. Niissä oli oikein vieteri putken sisällä ja alumiinista valettu kolkkupää, Kettunen kertoo.

Puhelimenkin pojat tekivät ja Teuvo piti yhteiskoulussa esitelmän sen toimintaperiaatteista. Puhelinjohto piti vetää keskustassa asuneilta Kettusilta Järvelle ja pojat kävivät tutkimassa kaikki siltarummutkin matkalta, samoin Lemmenkallion, miten johto sieltä vedettäisiin. Ongelmana oli enää, mistä johto saataisiin?

– Rinkinevan pajan romukasasta löysimme sitten käämilankaa ja sitä kuviteltiin laittavamme johdoksi. Tällaisia meillä oli, höyrykone ja mikrofonikin tehtiin ja ne pelasivat, Kettunen nauraa.

Seuraavaksi projektiksi oli suunniteltu kinneriä, polkupyörän renkailla kulkevaa kaksipaikkaista poljettavaa autoa.

– Piirustukset ehdimme tilata, mutta se jäi tekemättä, kun Seppo hukkui. 

Sepon kuolema oli suuri järkytys. Serkukset olivat olleet yöllä kalassa mutta aamulla löytyi vain tyhjä vene.

– Seppo oli niin hyvä uimaankin, mitähän heille tapahtui? Nykyäänhän järjestetään kriisiapua tällaisten jälkeen ja olen monesti jälkikäteen ajatellut, että silloin olisi ollut aihetta, mutta se oli sitä aikaa, Kettunen pohtii.

Takaisin Uukuniemelle

Teuvo Kettunen palasi ensimmäisen kerran Suomen puolelle jääneeseen osaan Uukuniemeä vuonna 1961.

– Sen jälkeen olen käynyt useammankin kerran, Uukuniemen juhlilla ja muuten.

Kotipaikalla Ristlahdella Kettunen on käynyt kaksi kertaa. Ensimmäisellä kertaa Kettunen lähti paikalle tiedon kanssa, jonka mukaan kotitaloa asui nyt venäläinen rajavartioston kapteeni perheineen.

– Kysyin äidiltä, lähdetkö mukaan mutta äiti kieltäytyi sanoen, että tulee niin paha mieli, Kettunen muistelee.

Äiti pyysi kuitenkin viemään uusille asukkaille kahvipaketin, olivathan nämä pitäneet talosta huolta. Kettunen lähti kahvipaketin kanssa Karjalaan. Tietä kotitalolle ei enää ollut, eikä juuri rakennuksiakaan. Ainut mitä oli, oli Auto Pekon talo.

– Hänellä oli ollut Uukuniemen ensimmäinen auto. Jaakkimaan menevän tien varrella Sikopohjassa sijainnut Auto Pekon talo oli ainoa, mitä Ristilahdessa oli enää pystyssä, Kettunen kertoo näkemästään.

Kotimetsä oli hakattu ja tilalla kasvoi puolen metrin korkuinen mäntytaimikko. Kettunen tähyili koulun raunioilta kotiinpäin. Koulua ympäröivä sankka metsä oli säilynyt, mutta sen jälkeen pilkotti aukko.

– Heti tuntui siltä, että tuosta, kuusivuotiaana kotoaan viimeisen kerran lähtenyt Kettunen kertaa ja sieltä kotipaikka löytyikin.

Toisella kertaa Uukuniemelle matkatessaan Kettunen sai Härkösen Uunon mukaan oppaaksi. Tällä kertaa kyseessä oli eri Uuno, kuin Härkösen Uuno-eno.

– Oli hienoa, kun hän tiesi kaiken, mitä missäkin on ollut. Kävimme kotitalon rauniolla, äidinäiti oli kievarin tyttäriä ja myös kievarin paikka löytyi. Toisella puolella risteystä oli Osuuskaupan rauniot ja toisella puolen Siitosen Aimon kaupan rauniot. Suojeluskuntatalostakin oli vain rauniot jäljellä, Kettunen muistelee.

”Ne on ollu menny”

Kettusen vanhemmat eivät halunneet Karjalan aikoja juuri muistella.

– Ei. Jos heiltä kysyi, ne on ollu ja menny. Eivät he halunneet millään lailla ottaa niitä puheeksi, enemmänkin jollain lailla poistivat mielestänsä, Kettunen pohtii.

Karjalasta oli tullut Ylihärmään Kettusten ja Härkösten lisäksi ainakin myös Pirhoset, Pöllänen, Kokot, Jyrkiäiset, Tattarit, Suutariset, Kuutit ja Toivaset. Yhteisiä tupailtoja pidetiin vuoron perään kunkin kotona.

– Tupailtoja, turinailtoja, tupaturinaasia, miksi kukakin niitä nyt sanoi, Kettunen muistelee.

Sanna Liisa ja Teuvo Kettunen
Sanna Liisa ja Teuvo Kettunen vihittiin 28.6.1959 Ylihärmän kirkossa.

Karjalaiset perinteet elivät vahvoina etenkin keittiössä. Kettunen iloitsee siitä, että myös hänen vaimonsa Sanna Liisa ehti omaksua piirakoiden ja karjalanpaistin teon miniänä ollessaan.

– Asuimme muutaman vuoden vanhempieni vintillä ennen kuin saimme tämän oman talomme valmiiksi, niin siinä kerkesi olla hyvin piirakanopissa.

Kotona oli iso leivinuuni ja Kettunen muistaa yhä suoraan pellinpäältä otettujen karjalanpiirakoiden maun ja tuoksun.

– Ruiskuori oli sellainen vähän vahvempi ja kun sai sen voisulalla voideltuna suoraan suuhunsa, se oli niin kuumaa, että oikein poltti mennessään. Kylmän maidon kanssa niitä syötiin, Kettunen muistelee.

Karjalanpiirakoiden täyte saattoi vaihdella, välillä ruiskuorien väliin piilotettiin riisipuuron sijaan ohrapuuroa, perunaa, lanttusurvosta tai marjasosetta.

Kettunen menetti rakkaan puolisonsa kuusi vuotta sitten.

– Sen jälkeen en ole kunnon piirakoita saanut. Samoin kaikki muut herkut, kuten kalakukot tai makeat lanttukukot, kaikki tällaiset on nyt jäänyt pois.

Sukua Vuokko Hovatalle?

Seinäjoen kaupunginteatterilla järjestetään Karjalasta Seinäjoelle -tarinailta 11.12.2023 klo 18-20. Laulaja-näyttelijä Vuokko Hovatta esittää tarina-illassa sota-ajan lauluja ja runoja ja kirjailija Merja Mäki kertoo palkitun Ennen lintuja -romaaninsa Allin vaiheista evakkotiellä. Näyttelijä Mia Vuorela lukee ääneen evakkojen ja heidän jälkeläistensä kertomuksia.

Kettunen suunnittelee osallistuvansa iltaan. Kettusen mummo, isän äiti oli nimeltään Hovatta.

– Mitä minä tiedän Hovatan suvusta, niin polveudumme unkarilaislähtöisestä miehestä, joka on ollut Venäjän keisarin armeijan sotapäällikkönä silloin, kun Ruotsi-Suomi ja Venäjä riitelivät tuossa edestakaisin ja siirtelivät rajaa. Mies sai palkkioksi sotapäällikköydestään hovin. Hänelle syntyi kolme poikaa, joista yhden jälkeläisiä oma mummonikin on.

Mummon äiti kuoli verenvuotoon lapsivuoteella.

– Isä oli lähtenyt etsimään verenpysäytyslaulajaa mutta kun he olivat ehtineet takaisin, äiti oli ollut kuolleena ja mummoni imenyt kuolleen äitinsä tissiä. Tämän verran minä tiedän sinne taaksepäin, Kettunen kertoo.

Kettunen arvelee myös Vuokko Hovatan kuuluvan samaan sukuun, sillä nimi on harvinainen.

– Olen ajatellut, että jos minulla suinkin on kuntoa ja kykenen, niin lähden paiskaamaan kättä sinne tarinailtaan ja kysymään Vuokolta, mitä hän tietää suvustaan, Kettunen miettii.

Lisätietoa Karjalasta Seinäjoelle -tarinaillasta: https://pointti.fi/teema/karjalasta-seinajoella-tarinailta/

Teuvo Kettunen jatkoi sahaustoimintaa isänsä ja isoisänsä jalanjäljissä.
Ylihärmän keskusta 1950-luku
Ylihärmän keskustaan nousseen Yrjö Leskisen talon värkkien sahaus oli ensimmäisiä töitä, mitä Karjalasta tuodulla sahalla Ylihärmässä tehtiin.

Viholainen porraspäässä

Teuvo Kettusen isä Väinö Kettunen taisteli rintamalla koko sodan ajan. Pioneereissa palvellut Kettunen siirtyi aina sinne, missä tarvittiin. Ensin tulivat linnoitustyöt ennen sotaa, sitten talvisota. Jatkosodan hyökkäysvaiheessa Väinö Kettunen eteni Laatokan itäpuolella aina Syvärille ja Voznesenjaan saakka.

Uukuniemellä Kettunen sai päälliköltään luvan pyörähtää kodin kautta.

– Isä kertoi, kuinka porraspäässä makasi venäläinen sotilas. Hän kulki konepistoolin kanssa, että jos pikkuisenkin heilahtaa, niin hän vetää siihen, mutta lähelle päästyään näki, että kyllä tämä on jo selvä kaveri, Teuvo Kettunen muistelee.

Vainaja oli kaatunut talon yläkertaan, josta hänet oli raahattu ulos. Kettunen muistaakin kotiinpaluusta, kuinka ensitöikseen äiti höyläsi vintinportailta verijälkiä pois.

Teuvo Kettunen on kirjoittanut perheensä evakkotaipaleesta artikkelin Uukuniemi-infon sivuille. Pääset lukemaan tarinan osoitteesta: https://uukuniemi.info/?p=376

Teuvo Kettunen 50-vuotta -syntymäpäiväkirjoituksen on kirjoittanut Simo Perämäki

Teuvo Kettunen 50-vuotissyntymäpäiväkirjoitus
Kirjoitus on julkaistu Pohjalaisessa 23.10.1988.

Suosittelisitko tätä artikkelia muille?

Anna arviosi klikkaamalla tähteä 1 - 5
4.6/5 - (47 votes)
Artikkeliin liittyviä hakusanoja
evakot historia toimittaja Liina Hautanen ylihärmä

Uusimmat kaupallisen yhteistyön jutut

Uusimmat videot

Kaikki videot

Uusimmat podcastit

Kaikki podcastit

Uusimmat blogit

Kaikki kirjoitukset