Mielen joulusiivous

Vuoden pimeimpänä aikana kaikki luonnossa tuntuu hidastuvan. Aamu valkenee viiveellä, illan hämy laskeutuu varhain. Ihminenkin tuntee itsessään, että olisi syytä hiljentää tahtia. Sytyttää kynttilä, kerätä voimia, levätä. Mutta ei – vielä täytyy ennen joululomaa pinnistää päätökseen projekti, jos toinenkin.

Mutta entä jos uskaltaisi pysähtyä? Kysyisi itseltään mitä kuuluu? Tunnustelisi, miltä loppuaan lähenevä vuosi tuntuu kehossa, mielessä, sydämessä, sielussa? Jotenkin vaikeaa se tuntuu meille nykyihmisille olevan. Yksin ja omin päin ei oikein tätäkään tule tehtyä. Ei tarvitsekaan. Useammin pitäisi itselle vaikeissa asioissa ja elämän pulmakohdissa oma keinottomuus tunnistaa ja tunnustaa – pyytää ja hakea apua.

Retriitti on hetki irti arjesta

Hiljentymistä ja itsensä tutkiskelua voi opetella ja makustella retriitissä. Viikoiksi ja kalliilla rahalla ei ole tarpeen asiaan saman tien sukeltaa, tunnusteluksi ja tutustumiseksi sopii hyvin vaikka hiljaisuuden rukoushetki omassa kotikirkossa tai viikonloppu lähellä leirikeskuksessa.

Olen itsekin vasta retriittinoviisi. Olin ensimmäisessä retriittiviikonlopussani kesäkuussa 2018 Metsäkestilässä. Metsäkestilä on Seitsemisen kansallispuiston kupeessa sijaitseva Hiljaisuuden ystävät ry:n ylläpitämä retriittikeskus, komea hämäläinen hirsitalo piharakennuksineen.

Ensikertalaista luonnollisesti jännitti, mutta pientä tuntemattoman pelkoa vahvempi oli tarve päästä edes pieneksi ajaksi pois arjesta ja sen hälystä, jotka eivät antaneet aikaa tai tilaa oman elämän suunnan pohtimiselle ristiriitaisessa ja ratkaisua vaativassa tilanteessa, jota tuolloin elin.

Olin valinnut juuri hiljaisuuden retriitin itsessäni tuolloin suurena velloneen rauhan ja rauhoittumisen kaipuun vuoksi ja valinta osoittautui ensihetkestä alkaen oikeaksi. Eläkkeellä oleva tamperelainen rovasti Soile Juntumaa otti minut sydämellisesti vastaan ja antoi käteeni viikonlopun selkeän ja yksinkertaisen lukujärjestyksen, joka heti tyynnytti järjestystä rakastavaa luonnettani.

Retriitissä olet läsnä itsellesi

Jos mietit, mitä hiljaisuuden retriitissä sitten tehdään, niin vastaus on juuri tuossa lukujärjestyksessä. Ei mitään – ja kaikkea, mitä juuri sinä haluat ja tarvitset. Päivää rytmittävät yhteiset ruokailut ja päivän kolme rukoushetkeä – aamulla, keskipäivällä ja illalla – kuten luostarissa.

Retriitillä saattaa olla tietty teema ja päivään voi kuulua siihen liittyviä lyhyitä luentoja, virikepuheita, mutta pääpaino on levossa. Kerrankin on aikaa elää oman sisäisen kellonsa mukaan: nukkua kun nukuttaa, ulkoilla kun huvittaa, lueskella kun kiinnostaa. Mutta tärkeintä on malttaa olla tekemättä mitään, kuunnella ja kuulostella itseään: mitä minulla on minulle asiaa? Missä olen nyt elämässäni?

Rauhoittava ympäristö ja kiireettömät rutiinit olivat hätäisen mielelle kuin tyynnyttävä tuutulaulu.

Jokainen tulee retriittiin juuri sellaisena kuin on, omana itsenään, omine kysymyksineen ja kipuineen. Hiljaisuuden retriitissä eletään rinnan toisten kanssa, mutta ilman painetta jatkuvaan vuorovaikutukseen. Päivät vietetään hiljaisuudessa, ruokahetkienkään aikana ei puhuta. Toisille ei tarvitse esittäytyä eikä kertoa mitään elämästään. Myös usko on jokaisen henkilökohtainen asia – vakaumuksesi määrää tai laatua ei kukaan tule retriitin aikana kysymään tai mittaamaan.

Retriitti sopii siis ihan jokaiselle, joka kaipaa elämäänsä pysähtymistä ja rauhoittumista. Hiljaisuuden retriittiä suosittelen erityisesti kaikille, jotka haluavat saada hetken tauon nykymaailman jatkuvan läsnäolon vaatimuksista. On valtavan upea kokemus olla yhteydessä ja vahvasti läsnä toisten ihmisten kanssa olematta kuitenkaan jatkuvasti suuna päänä, vaikuttamassa ja vaikutukselle alttiina. Ja olen varma, että aivan jokaiselle tekee hyvää retriitin aikainen media- ja somepaasto. Ilman kännykkää, somea ja suoratoistopalveluita pärjää valtavan hyvin.

Retriitti voi olla matkan ensiaskel

Mitä minä sitten retriitin hiljaisuudessa kuulin vai kuulinko mitään? Työni on intensiivistä ihmisten kanssa ja esillä olemista, vuorovaikutusta ja vaikuttamista, jatkuvaa eteen tulevien tilanteiden ratkaisua ja mediamölyä – ja niiden äänten vaimeneminen kesti aikansa. Mutta yllättävän pienen ajan – rauhoittava ympäristö ja kiireettömät rutiinit olivat hätäisen mielelle kuin tyynnyttävä tuutulaulu.

Itselleni oman pohdinnan herättäjänä toimi retriitissä lukeminen. Luin Anna-Maija Raittilan Hiljaisuuden kirjaa, Marja Kuparisen runoja ja teologian tohtori, psykoanalyytikko Matti Hyrckin monitahoisia pohdintoja siitä, miten ihmismielessä itsessään piilee aina muutoksen mahdollisuus. Kirjoitin lukemastani helmiä muistiin ja olen monesti palannut niiden ääreen sekä seuraavissa retriiteissä että arjen suvantohetkinä. Jokin minussa liikahti ja lähti liikkeelle. Olen matkalla.

Nykyään pyrin käymään retriitissä vähintään kahdesti vuodessa. Useampaakin kertaa kaipaisin, mutta koetan pärjätä ja löytää pieniä retriittituokioita myös arkeen. Rauhoitun mielelläni sunnuntaiaamun jumalanpalveluksessa pienessä sairaalan kirkossa Törnävällä sekä käyn viikoittain hiljaisuuden joogassa. Ja kuten monelle suomalaiselle, on rauhallinen luonnossa liikkuminen ja vuodenaikojen vaihtumisen tutkailu aistit avoinna myös minulle sitä lepoa, jossa rauhoittuvat sekä ruumis, mieli että sielu.